Sirpa Kähkönen on kirjoittanut koskettavan teoksen omaan sukuunsa yli sukupolvien vaikuttavista laahuksista, suruista ja kaltoinkohteluista. Tämä ei ole tavanomainen elämäkerta. Kerrontatavallaan teos tempaa lukijan keskelle menneiden sukupolvien tuskia. Suvun ihmisillä oli sisällissodasta alkaen vastoinkäymisiä väkivaltaisten aatteiden repiessä riitoja perheiden sisällekin.

Äänenä on itse Sirpa Kähkönen, joka herättää henkiin samaan taloon suvun ihmisiä ja keskustelee heidän kanssaan. Aineistona Kähkösellä on äitinsä päiväkirjoja.

Vaikka Kähkönen kirjoittaa lukijalle, ettei nyt ole käsissä romaani, on se sellaiseksi määritelty kirjastoluokittelussa. Mutta Kähkösen huomautukset ovat tärkeitä. Se laittaa lukijan miettimään eletyn todellisuuden ja keksityn välisiä eroja. Pääseekö kirjailija, joka kuvittelee tarinan ihmiset ja tapahtumat, lähemmäksi todellisuutta kuin kirjailija, joka tutkii historiaa ja nojaa tietoon ja arkistoihin? Kähkönen kirjailijana on tunnettu hyvin uutterana arkistoiden tutkijana ja täsmällisen historian kuvauksen kirjoittajana.

Hienossa Kuopio-kirjasarjassaan Kähkönen on kuvannut mikrohistorian kautta vuosikymmenten myllerryksiä. Sarjan hahmot todentuvat nyt selkeästi Kähkösen suvusta peräisin oleviksi. Uusin teos 36 uurnaa, väärässä olemisen historia houkuttaa lukemaan uudestaan Kuopio-sarjan.

Kirjan alaotsikko väärässä olemisen historia panee lukijan miettimään ketkä ovat olleet väärässä ja millä tavalla.

”Väärässä olemisen perintö on myös minua, äiti, ja sen takia minä saan kritisoida sitä, saan avata sen, saan rikkoa solun kuin kananmunan. En minä pidä vanhoja pyhinä. Mutta en myöskään heitä pilkkaa, en heistä luovu. En häpeä taustaani.”

Väärässä olleet olivat Kähkösen mielestä he, jotka uskoivat vallankumoukseen ja Neuvostoliittoon. Mutta myös he, jotka jäivät sukua repivien ihanteiden ja erimielisyyksien vangeiksi.

Sirpa Kähkönen tekee harvinaisen rehellisellä tavalla selkoa omasta suvustaan. Hän kyseenalaistaa aatteiden oikeellisuuden ja sen, miten ihmisiä kahlitaan uskomaan sokeasti oppeihin, joiden avulla heidät häväistään ja murskataan.

”Minä en ole katkera kohtaloista, minä suren niitä syvästi. Suren niitä oppeja, joiden mukaan ihmisten parhaat tarkoitukset saadaan käännettyä heitä vastaan ja joiden avulla heidät häväistään ja murskataan. Suren liian suurta idealismia, joka lapsiin istutetaan vastustuskyvyttöminä ja joka altistaa heidät Kantajuudelle. Ja kyllä, äiti, Neuvostoliittoa minä syytän enkä ihaile.”

Vallankumouksen teorian ja käytännön Kähkönen kirjoittaa runollisen kauniin julmasti.

”siellä jossain punaisen hämärän maassa nomenklatuuran suuret ajattelijat eliittiasunnoissaan laativat maailmanvallankumousta, täällä jossain, kuumassa pienessä pisteessä, elokuisessa järven saartamassa kaupungissa pienet miehet painavat hulluuksia paperille, soutavat, naiset makaavat valveilla yössä, kuolleet lapset kelluvat mooseksenkoreissaan usvaisissa poukamissa, linnut keräävät nokkaansa heidän kyyneleitään.”

Tässä lainauksessa tulee esiin myös Kähkösen tapa kirjoittaa mikrohistoriaa. Hän näyttää konkreettisesti sen, miten julmat aatteet lopulta sekoittavat ihmisiä (miehiä) uskomaan hulluuksiin ja miten ne rikkovat perheitä.

Sisällissodan vuosien jälkeen Suomessa elettiin suhteellisen rauhallista aikaa ennen 1930-luvun mullistuksia. Kähkösen sukuun vaikuttivat kuitenkin menneisyyden painolastit. Vihan ja rakkauden liekit -teoksessaan Kähkönen kirjoittaa isoisästään, joka joutui virumaan Tammisaaren pakkoleirillä 1930-luvulla. Tämä sisällissodasta alkanut painolasti kulki sukupolvelta toiselle.

Kirjailija Sirpa Kähkönen. Kuva Laura Malmivaara.

Lasten kasvatuksesta ja nuorison elämästä Kähkönen kirjoittaa riipaisevasti. Oman äitinsä päiväkirjoista ilmenee, kuinka ankaraa lasten kasvatus on ollut. Isovanhempien sukupolvi valitti, ettei heillä ollut aikaa nuoruuteen.

”Sinun sukupolvesi nousi sodan jälkeen niin suuren painon alta, että keveyden ja valon odotus oli luonnollista. Sitä ei kuitenkaan sallittu eikä katsottu hyvällä. Te tahdoitte pientä ja iloista, teiltä edellytettiin suurta ja vakavaa. Kerroit, äiti, että oma äitisi valitti: ”Minulla ei oo millonkaan nuoruutta ollu.” Ja isäsi oli uhrannut kaiken, miesvuotensa ja terveytensä, aatteelle, jolla hän aikoi puhdistaa ja parantaa koko maailman mutta joka myrkytti hänet läpikotaisin.”

Sotaa edeltävän sukupolven lapset ja sodan jälkeen 1950-luvulla syntyneet lapset joutuivat elämään hyvinkin ankarassa kasvatuksessa. Silloin ehkä ajateltiin, että lapsille oli pakko opettaa, että lyö takaisin, pärjää – liian pehmeästi kasvatetut lapset eivät olisi selvinneet maailman kovuudessa.

Kähkönen on kerännyt kirjaansa julman tuon aikaisen kasvatusohjeiston.

”Myöhästä katumus kuoleman jäläkeen! Ei sua tehtyä tekemättömäks! Tutki tunnossas! Toisen pahasta piäsöö, omastaan ei millonkaan! Tule tänne syyparka, tiällon paljon muitakii!

Elä ylypisty! Peilailu on syntiä! Mitäpä näistä! Kell’ onni on se onnen kätkeköön! Mikähän se sinäkii luulet olevas! Sinä mikkään oo! Elätti! Nahkapiä havukka! Keskenkasvuset ruppee silimille hyppimään! Nyrkillä tapettava! Elä neuvo neuvottua! Möllykkä! Nuama peruslukemille! Kaikki riveliin niinku olis jo! Suu poikki! Patjom! Seuratkaa lippua! (venäläisiä ja kotimaisia sotilaskäskyhuutoja suvun arkeologisista kerrostumista) Elä inkuta! Elä vollota! Hiljaa! Ulos! Tyhjän sua pyytämättäkii!”

Lapsia myös syyllistettiin uskonnon kautta synneistä, häpeästä, itsekkyydestä ja ylpeydestä. Kukaan ei saanut erottua joukosta ja joukkovoima alisti alleen yksilöllisyyden.

”itsekkyys, halut, synti, häpeä, ylpeys, vastaan inkuttaminen, pahuus, tuomiopäivä! Ne ovat kolisseet lasten otsiin ja takaraivoihin, niitä on väistelty minkä on voitu.”

Toistuvasti Kähkönen kirjoittaa:

”Laps pittää ymmärtää kotonaan. Jos niin ei tehdä, jos lapselle annetaan rikottujen ihmisten ymmärtämistehtävä, häneltä viedään oikeus itse heittäytyä toisten varaan, olla ymmärretty, keskeneräinen.”

Riitta-äidin päiväkirjoista tulee esiin sekä hänen kova kohtalonsa että myös Sirpa Kähkösen oman lapsuuden ja nuoruuden julmuus. Riitta-äiti joutui 16-vuotiaana liikenneonnettomuuteen, joka ilmeisesti aivovamman myötä muutti hänen elämäänsä. Sairaalassa ollessaan Riitan oma äiti tokaisi vuoteen äärellä tylysti:

”Äitisi itki (niinpä niin) ja sanoi: ”Parempi, kun et olis syntynytkään.” Se on kyllä todella pahasti sanottu. Kun tarkastelee asiaa sinun kannaltasi. Onnettomuudessa olleen nuoren tytön kannalta. Sinuahan olisi vain pitänyt helliä, tukea ja rakastaa. Sanoin ja teoin.”

Samalla tavalla kohdelluksi tuli myös Sirpa, joka jäi syrjään ja tunsi olevansa äidilleen ”liika”.

Kähkönen kirjoittaa ajankuvan muutoksista sodan jälkeen. Selkeä muutos tuli myös naisten elämään, kun siirryttiin 1950- ja 1960-luvuille. Oman sukunsa kautta Kähkönen kuvaa naisen roolin muuttumista yleisemminkin. Minulle lukijana tuli mieleen, että kertojaääni ikään kuin Suomi-neidolle kohdistaen pohdiskelee mitä julmat aatteet ovatkaan tehneet äidinmaalle.

”Rajojen vetämisestä ja oikeudesta omaan kehoon alettiin laajasti puhua vasta kauan nuoruutesi jälkeen, äiti. Kaikkien ihmisten oikeudesta päättää, haluavatko he kosketusta; millaisin elein ja sanoin kukin haluaa itseään lähestyttävän. Sinun aikanasi, äiti, kehittyvää tyttöä voitiin halventaa niin puhein kuin elein kuin kosketuksinkin. Ja vielä minun aikananikin.”

Sirpa Kähkösen oma äiti oli vanhan ajan naiseutta rikkova voimakastahtoinen nainen. Hän ei halunnut ommella, tehdä ristipistotöitä tai kasvattaa kasveja. Laihdutuslääkkeen väärinkäyttö ja alkoholi tekivät äidistä arvaamattoman. Mukaan tuli myös itsekkyyttä, jonka seurauksena Sirpa Kähkönen tunsi jäävänsä syrjään ja riittämättömäksi.

”Sinä pahoinpitelit minua, äiti, kun olit turhautunut, löit niin henkisesti kuin fyysisestikin. Näytän viisikuusivuotiaana ja pikkukoululaisena valokuvissa aralta ja anteeksipyytävältä. Mutta kyllä sinä näit minut hetkittäin, et ollut aivan syyntakeeton, sinussa oli myös ymmärtävä puoli.”

”Riittämättömyys. Äiti. Minä olen kuin liian pieni pizzataikina, jota kiskotaan pellin kokoiseksi. Ei riitä, sitko loppuu, möykky repeää. Varhain alkaneet vastuuhommat ovat kasvaneet sisimpiin syihini asti. Ehkä monillakin on tällainen syvään juurtunut asia, kuin kasvannainen, jota ei voi kaivaa pois ilman että koko olemus hajoaa…”

Yhtään syntymäpäivälahjaa Sirpa Kähkönen ei omalta äidiltään saanut.

”Entä sinun arpesi, äiti kulta. Jos tämä olisi romaani, taidokkaalla pitkällä syyllä, punoksen kierteellä, rihmalla sitoutuisivat yhteen edellisten sukupolvien piilotetut vammat ja sinun arpesi, kasvoihin tulleet, joita ei voinut kätkeä keneltäkään. Sinä näytit haavat ulkomaailmalle, sinä toit kätketyn esille.”

Kertojaääni (Sirpa Kähkönen) tuntee, kuinka vanhan ajan villatakitkin hiertävät kaulaa. Niitä pestessään ”tupakanhajun saa pois, muttei riitojen muistoa, yksinäisyyttä, lapsen surua ja masennusta”.

Kähkönen sanoi Keravan kirjaston haastattelussa, että oman äidin vuoden 2022 alussa tapahtuneen kuoleman jälkeen katkeruuden ja tuskan tilalle on noussut rakkauden tunne. Katkeruuden sijaan kirja vie kohti ymmärrystä, ettei pitäisi sokeasti uskoa haaveisiin ja vääriin oppeihin.

”Jotenkin minun on selvittävä, se on vaikeaa, koska ei pidä juuttua hävitykseen mutta ei saa sitä unohtaakaan. Miten paha muistetaan syöpymättä, särkymättä?”