Juhani Branderin Amerikka on huikeaa kieli-iloittelua surun keskellä. On nautinto lukea värikästä kieltä, joka irtoaa realismista kohti maagisuutta. Tarinassa ihailtavalla tavalla puhuminen voittaa väkivaltaisuuden. Kielenkäyttö osoittautuu voimakkaammaksi kuin mitkään aseet.

Vaikka Branderin kirjasta voi nostaa esiin muutamia suuria teemoja, sen rikkaus on kuitenkin henkilöiden kielirekisterissä. Toki teematasollakin Amerikka on tärkeä kirja siitä, mihin kaikkeen lapsista saakka alkava poikien kasvatus vähitellen johtaa. Toisena isona asiana tarinassa on ilmastonmuutos. Siitäkin kirjoittaessaan Brander laittaa miessukupuolen väkivaltaisuuden törmäämään luonnon kanssa.

Äidinkieli isänmaallisia urhoja voimakkaampaa

Keskeisin hahmo Branderin romaanissa on Kaarlo-pojan kasvatuksesta vastaava mummo, joka elää vähävaraista elämää vanhalla Hittolan tilalla. Kaikesta on pulaa paitsi huolenpidosta, läheisyydestä ja kielellisesti antoisista keskusteluista.

Kahdestaan elävien, Kaarlon ja mummon, arjen keskeyttävät harvoin ulkopuoliset tai vieraat. Kerran kauppamies saapuu mummon tupaan myymään kankaita, leninkejä ja kirjoja. Mummo pistää sanallisesti miehen niin tiukille, että kauppamies nolona ja hävinneenä poistuu.

Kauppamies: ”Romantiikkaa rouvalle. Näitä kirjoja lukiessa tietää, mikä on maailmalla meininki.” Mummo: ”Ei me romantiikkaa kaivata. Tässä meitä on kaksi romantiikan tulosta, mummo sanoi ja viittasi itseensä ja Kaarloon.”

Kielellinen taituruus mummolle oli ilmeisesti kertynyt, kun hän oli lukenut Eila Kivikk´ahoa ja Saima Harmajaa. Kirjassa vilahtaa myös viittaus Paavo Haavikkoon.

”Muutama kaunis sana ja kiitollisuus. Saa taputtaa otsalle, vasikoiden tiedetään olevan persoja runoille. Minäkin Eila Kivikk’ahoa olen meidän Upille lausunut… Harmajastakin pidän, mutta se tekee eläimet levottomiksi.”

Arjesta puuttuva Kaarlon äiti on läsnä päiväkirjojen kautta. Niistä selviää Aino-äidin rakastuminen saksalaiseen sotilaaseen sodan aikana Suomessa. Eurooppaan lähteminen sodan jaloista laivalla ei onnistu, vaan sotilaat ajavat suomalaiset naiset mereen. Kaarlon isä on aikanaan ryypännyt omaisuutensa ja ainoa huoltaja on mummo.

Kylällä Kaarloa haukutaan äpäräksi ja Fritzin lapseksi. Koulussa oppivainen ja hyvä lukija Kaarlo joutuu syrjityksi ja muiden poikien pahoinpitelemäksi. Opettajakin antaa hänelle huonompia arvosanoja kuin pitäisi, koska Kaarlo on epämääräisen alkuperänsä vuoksi halveksittu.

Kirjailija Juhani Brander (kuva Jussi Vierimaa)

Miehen mallin murros

Kaarlo ei suostu asettumaan väkivallan kasvatusraameihin.

”Hänessä ei ollut sälliyttä niin kuin muissa kylän pojissa, jotka kulkivat katse maassa siihen syljeskellen, kädet taskuissa itsevarmoina ja riehakkaina; nämä pojat, jotka mittailivat elämäntaipaleensa askeleita rallatellen uskovaisia kauhistuttavia lauluja ja jotka ylpeinä esittelivät kotona saamiaan remmiapelin aiheuttamia taisteluarpia. Kaarlo ei ollut sellainen poika.”

Kaarlo ei saa juurikaan ikäisiään ystäviä, mutta hän tutustuu Sakariin, joka on voimakkaan maskuliinisen miehen esikuva. Sakarin suhtautuminen miehiseen normistoon on kuitenkin tavanomaisuudesta poikkeava. Mielenkiintoisesti Brander laittaa Sakarin, toisenlaista miehisyyttä edustavana, rikkomaan muiden kyläläisten syrjinnän ja auttamaan Kaarloa. Lukiessani mietin, että yksikin hyvä ystävyyssuhde saattaa pelastaa syrjityn ja nostaa hänet luottamaan tulevaisuuteen.

”Pyhäpäivänä Sakari tuli Ohraisten raitilla vastaan ja oli ruskettunut lähes pronssiseksi. Sakarin silmät vilkkuivat ja sen leukaa peitti sakea työmiehen sänki. Sakari ei katsonut nenänvarttaan pitkin Kaarloa kuin niin monet muut. Sakari oli kertonut olleensa Korppoolaismäen viimeinen köyhä ja tiesi, mitä oli elää nurkissa. Tiesi, mitä puute, nälkä ja turvattomuus tarkoittivat. Sakari oli kertonut aiemmin Kaarlolle sotakokemuksistaan, Kannaksen enkelistä, jonka hän yhtenä monista näki. Se oli kultainen ja reunoiltaan ensin punertava pilvi, josta muodostui enkelin hahmo kesken kovan tykistökeskityksen.”

Kiusaajia voimakkaammaksi ja niiden yläpuolelle Kaarlo nousee oman vahvuutensa kautta. Lukemalla ja kirjoittamalla hän erottuu muista ja saa jopa ihailua.

Sodan jälkeiseen Suomeen sijoittuvana tarinaan tulee väistämättä sodasta selviäminen väkivallan kautta.

Sotaakin Brander kuvaa osittain luontokappaleiden kautta. Hän kirjoittaa hevosten merkityksestä sodassa.

”Hevosia käy vaan sääli. Ensin ne hajotettiin nuotalla ja myöhemmin sodassa. Reet ja valjaat vietiin niitten mukana isänmaan tarpeisiin. Mitään ei jäänyt. Onko nekin veteraaneja? Siinä missä siellä sotineet miehetkin. Niitä kaatui sodassa tuhansia ja taas tuhansia vaan ei löydy sankarivainajien ristin alta.”

Luonnon maagisuus

Ystävien sijaan Kaarlolle luonto on tärkeää. Kaarlo on kuin erottamaton osa maisemaa. Jo Lajien tuhossa (2007) Brander kirjoitti ihmisen tuhoavasta vaikutuksesta luonnolle. Tuolla tekstillään Brander pääsi harvojen joukkoon, kun hänet valittiin Aleksandar Hemonin toimittamaan Best European Fiction 2010 -antologiaan. Tähän julkaisuun ovat kirjoittaneet muun muassa György Konrád, Jean-Philippe Toussaint ja Viktor Pelevin.

Vaikka saaristolaisissa ja Kaarloa kasvattavassa mummossa kristinuskokin on läsnä, silti luonto nousee voimakkaammaksi – melkeinpä panteismiksi.

”Luonnolla ei ollut jumalaa, se oli Jumala.” ”Ihminen oli luonnon luonnonvastainen tulehdustila; ikiflunssa ja kaikkialle levinnyt pahanlaatuinen kasvain.”

”Tähtien katselu lohdutti. Ne olivat aina olleet, eivätkä ne muuttuneet. Joskus hän ajatteli niitä Jumalan hilseenä. Ja pimeää taivasta Jumalan takaraivona. Missä olivat Jumalan kasvot? Pappi saarnassaan väitti, että ihminen oli Jumalan kuva, mutta Kaarlo ajatteli, että eihän se voisi itseään niin vihata.”

Branderin maagiseksi realismiksi taipuva teksti laajentaa ja tehostaa osuvalla tavalla lukijan vaikutelmia ihmistä ympäröivästä luonnosta. Luonnossa asustelee menneiden ihmisten henkiä ja haltijoita, joita on kumarrettava ja hyviteltävä, jotta meri antaa saalista.

Kirjassa ovat tärkeinä maantieteellisinä paikkoina Suomen saaristo ja haavekuvana Amerikka. Kaarlo uskoo äidin matkustaneen Amerikkaan paremman elämän toivossa. Amerikka on kirjassa utopia, joka tarjoaa ratkaisun, kun elämä näyttää mahdottomalta.

Kaarlo kaipaa koko ajan poissa olevaa äitiä, joka on mummon kertoman mukaan mennyt Amerikkaan. Loppupuolella Kaarlo lähtee soutamaan kohti haavemaata. Hemingwaymäisesti nyt asetelma ei ole Vanhus ja meri vaan nuori poika ja meri. Kaarlosta tulee melkein yhtä luonnon kanssa, kun Juhani Brander kuljettaa lukijaa Kaarlon kanssa lipumassa veneessä meren keskellä tähtitaivasta katsellen.