Kari Hotakainen: Kirjamessut – eli haastattelu, joka meni päin helvettiä

Näytelmässä kirjailija Mikael Taustajoki (Pekka Strang) ja haastattelija Salla Joenperä (Riia Kataja).

Kari Hotakainen on löytänyt jälleen herkullisen aiheen, jonka kautta hän pohtii kirjailijana olemista ja kirjallisuuden muutoksia. Esitys myös kyseenalaistaa, mikä on niin sanotusti hyvää kirjallisuutta.

Kirjailijatyylinsä mukaan Hotakainen samalla valottaa paljon yksityisempiä ja tärkeämpiäkin asioita. Keskiössä ovat eri luonteiset ja erilaisilla moraalisilla arvoilla elävät ihmiset. Moninaisuus on läsnä, vaikka näyttämöllä on vain kaksi ihmistä.

Aluksi katsojille esitellään menestyvä kirjailija, josta saattaisi tulla Finlandia-palkittu. Hän on julkaissut paksun ja sanomaltaan painavan teoksen, jonka haastattelija on toki lukenut tai ainakin selaillut.

Ennalta sovittu haastattelija on vaihtunut toiseen, ja hänen asenteensa alkaa arvelluttaa kirjailijaa. Juuri julkaistu teos on nykyajan mukaisesti autofiktio. Se innostaa haastattelijaa kaivelemaan kirjailijan omasta elämästä teokseen kuulumattomia asioita.

Autofiktion kautta Hotakainen panee miettimään, mitkä ovat kirjailijan luomat hahmot, ja kuinka paljon, jos ollenkaan, niistä voi päätellä itse kirjailijan persoonasta. Kirjailijan luomat henkilöthän eivät ole todellisuutta – ne ovat kuvitelluilla asioilla väritettyjä hahmoja. Voin kuvitella, kuinka monta kertaa itsekin olen peräänkuuluttanut Kari Hotakaiselta, ajatteleeko hän itsekin sillä tavalla kuin kirjansa hahmo.

Herkullisen pinnallisesti haastattelija tiukkaa kirjailijalta milloin tämä sai inspiraation kirjaansa ja milloin ”valaistui” taidoistaan. Tekijä ei kuitenkaan saa keskeyttämättä selittää, että kirjojen kirjoittaminen on jatkuva prosessi.

Kuten kirjoitusprosessissakin varmaan käy, näytelmässä hahmot lähtevät omiin suuntiinsa. Näytelmään tulee jyrkkä käänne, kun osat vaihtuvat. Haastateltavasta tulee haastattelija ja kyselijä joutuu vastaamaan omista periaatteistaan. Tämä vie näytelmän dramatiikkaa hyvin eteenpäin. Hotakaisella se ei jää tähän. Hän myllertää hahmojen irtilähtemistä vieläkin enemmän. Kirjoihin kirjoitetut hahmot osoittautuvat olevan ns. oikeassakin elämässä olleen suhteessa toisiinsa. Tätäkään en kokenut ”vain” näytelmädramaturgisena ratkaisuna, vaan se herätti ajatuksen siitä, mikä on kuviteltua ja mikä totta. Ovatko kaikki rakkauden tai hetkellisen kiintymyksen tunteet sellaista todellisuutta, joka sitoo ihmiset yhteen, ja mikä on kuviteltua kiintymystä? Jääkö jotain oleellista pois, jos kirjailija ei kerro kaikista tunteistaan? Kirjailijallahan on kaikki vapaus valita mistä kertoo ja mistä ei.

Näytelmän loppuosa jättää mieleen ajatuksen siitä, että ihmisten luonteet, moraali ja tunteet ovat tärkeintä.

Niin ja se kirjallisuuden muuttuminen – se tulee esiin kirjamessujen välikuulutuksissa, viittauksina äänikirjoihin ja kirjojen myynnin romahdukseen. Välikuulutukset eivät ole vain yleisön hauskuuttamista, vaan ne kyseenalaistavat kirjallisuuden muutoksen kohti ”paulocoelhomaista” kirjallisuutta.