Miten sielu maalataan?
Joel Haahtela on kirjoittanut jälleen mestariteoksen, joka vie lukijan tarinan pinnan taakse kohti taiteen ikuisia totuuksia.
Pienoisromaani Sielunpiirtäjän ilta alkaa mestarimaalaajan vaimon Agneksen katseesta. Agnes kutsuu sumun verhoamaa katumaisemaa sielunpiirtäjän illaksi. Katseen suunta, voima ja tarkkuus ovat keskiössä koko tarinan ajan.
Arvostettu vanheneva taidemaalari saa oppipojakseen Jacobin 1600-luvun Hollannissa. Hän on aiemmin menettänyt vaimonsa, Agneksen, ja poikansa Pauluksen. Päivisin hän maalaa salaperäistä teosta, jota kukaan ei saa katsoa. Iltaisin hän kiipeää yläkertaan kirjoittamaan. Näistä kirjoituksista muodostuu päiväkirja mestarin elämästä. Siinä hän pohtii maalaamisen sisintä tarkoitusta, Jumalaan uskomista ja kaiken katoavaisuutta.
Maalatessaan mestari altistaa työnsä muiden katseiden alle, mutta kirjoittaessaan hän tavoittelee omasta itsestään sisintään, kaikista tärkeimpiä ajatuksiaan.
”Jos maalaaminen on kääntymistä ulospäin, muiden katseen alle, kirjoittaminen on kääntymistä sisäänpäin, oman katseen alle.”
Haahtelan kirja kuvaa ajallisesti Hollannin kuvataiteen ja vaurauden kulta-aikaa. Hän kirjoittaa mestarin pohtimaan, kuinka hollantilainen osaa tehdä rahaa siirtelemällä rahaa paikasta toiseen. Rahan siirtelyn lisäksi hollantilaiset ovat mestareita välittämään tavaraa, koska juuri mitään omaa ei ole. Vauraus sai aikaan sen, että Hollantiin nousi 1600-luvulla joukko taidemaalauksen suurimpia mestareita.
Aiemminkin Haahtela on kirjoittanut maalaustaiteesta Marijan rakkaudessa ja Yö Whistlerin maalauksessa. Uusin kirja ei kuitenkaan ole trilogian kolmas teos kuten oletin, vaan se Haahtelan mukaan aloittaa uuden trilogian.
Maalausten monikerroksisuus
Maalatessaan kankaalle uusia kerroksia taiteilija pyrkii samalla sekä peittämään, mutta myös paljastamaan pinnan alta jotain. Kun mestaria pyydetään maalaamaan vielä yksi henkilö, silkkikauppias Cuypers, hän ensin kieltäytyy mutta suostuu sitten, jos tehtävä annetaan Jacobille. Oppipoikaa mestari neuvoo maalaamaan silkkikauppiaan kasvot ei pelkästään vanhana miehenä, vaan lisäksi hänet lapsena ja teokseen myös Jumalan.
”maalaa kasvot ja se mikä on kasvojen takana”
Ihmeellisesti Haahtela kuvaa kuinka taidemaalaukseen tehdään useita eri värikerroksia. Katse menee tavallaan kaikkien kerrosten läpi ja palaa muuttuneena katsojan silmiin.
”valo kulkee lukemattomien ohuiden värikerrosten läpi, kimpoaa lyijynvalkeasta pohjasta, lähtee paluumatkalle ja saa läpikuultavat kerrokset sulautumaan yhteen.”
”Maalaus hohtaa salaperäistä valoa: jokin itsevalaiseva kuulto on jäänyt värikerrosten väliin vangiksi, etsimään tietään ulos. Ehkä kangas on kuin veden pinta, joka saa katseen taittumaan, näkemään sen alla jotain mitä siellä ei ole.”
Tiiviiseen pienoisromaaniin Haahtela saa mahtumaan taitavana kielenkäyttäjänä pysähdyttävän kauniita pohdiskeluja valoista, väreistä ja varjoista.
”Kun alkuillan hienovarainen patina syventää varjot, esineiden todellinen kauneus tulee esiin. Puupinnoilla viipyilee sammuneiden valojen hohde, ja varjoissa on rauhaa, jonka päivänvalo yrittää varastaa.”
Maalaustaiteen lisäksi Haahtelan kirja antaa aavistuksen siitä kuinka 1600-luvulla kristinuskoon pohjautuvaan ajatteluun alkoi tulla halkeamia. Luonnontieteiden nousu ja rationalismi selittivät maailmaa eri tavalla kuin kristinuskopohjaiset filosofiat. Hän mainitsee filosofeista ortodoksijuutalaisen Spinozan esimerkkinä tiedemiehestä, jota ei Hollannissa laitettu jalkapuuhun. Vanha mestari pitää sitäkin merkkinä siitä, että Hollannissa arvostettiin itsenäistä ajattelua enemmän kuin lainkuuliaisuutta.
” Spinozan mukaan voimme ymmärtää, miksi jokin on tapahtunut niin kuin tapahtuu, mutta emme vaikuttaa siihen, koska mikään ei voi tapahtua toisin kuin se tapahtuu.”
Ihminen voi nähdä asioita kolmella eri tavalla – näin maalarimestari ajattelee. On olemassa: 1) ruumiillinen, 2) henkinen, jossa mukana ovat muisti ja mielikuvat sekä 3) mietiskelevä, sisäinen näkeminen. Jacobia mestari neuvoo, että mestariteoksessa ovat kaikki nämä tasot.
Mestariteoksessa on myös pilkahdus ikuista
Joel Haahtelan kirjoista huokuu ajatus siitä, että näkemämme todellisuuden takana on jotakin muuta, josta voimme saada ainakin aavistuksen. Taide voi kurkottaa arkitodellisuuden taakse ja löytää sieltä jotakin pysyvämpää ja jumalallista. Hieno maalaus voi kertoa myös jotain kaiken katoavaisuudesta.
”Maalaamme litteää pintaa mutta luomme samalla avaruutta ja syvenevää tilaa, myös väreillä.”
Kun mestari maalaa salaperäistä tauluaan, hän pohtii katseen suuntaa. Agnes katsoo taulussa mestarin olan yli. Kauniilla esimerkillä Haahtela houkuttaa pohtimaan tarinansa mestarin kautta sitä, miten me katsomme maalauksia, mistä suunnasta niihin tulee valo ja minne niissä olevat ihmiset katsovat. Tämä laajentaa kuvaa ulos raameista kohti jotakin, mikä on kuvittelumme varassa.
Haahtelan kirjan aikana mestarin salaperäinen taulu valmistuu. Agneksen katseesta alkanut tarina päättyy Agneksen toisenlaiseen katseeseen tavalla, joka kuvastaa rakkauden eheyttävää ja yhdistävää voimaa.
Kirjailija Joel Haahtela, valokuva Marjo Tynkkynen
kirjan kansi: Päivi Puustinen
Joel Haahtela: Sielunpiirtäjän ilta, Otava, 2025, 237 s.
