Hiljaisten sanojen mestari
Joel Haahtela osaa aina aloittaa kertomuksensa. Nytkin Talvipalatsin alku on mieltä kiehtovan kaunis.
”Talvella valo jää kauemmaksi, mutta Jumala tulee lähemmäksi. Ihminen lähestyy Luojaansa aina pimeässä, oman sydämensä talvihämärässä.
Talvella maailma ohenee ja muuttuu samalla syvemmäksi. Tulee ajatuksia, joita kesällä ei ajattele, mieli liikkuu huoneissa, jotka on ajat sitten suljettu.”
Talvihämäryydestä Haahtela johdattaa lukijaa kohti värejä ja kuvia. Freskomaalari on saanut ruhtinaalta tehtäväkseen maalata Talvikappelin seiniin taideteoksia Jeesuksen viimeisistä vaiheista. Tehtävän tilannut rikas mies katuu syntejään ja haluaa näin saada anteeksi tekonsa. Ruhtinaalla on vaimo Marghareta, joka hiljaisena tulee seuraamaan kappeliin työn edistymistä.
Tarinassa eletään vuotta 1348, jolloin maailmaa koetteli rutto. Musta surma riehui Euroopassa ja surmasi miljoonia ihmisiä. 1300-luku oli Italiassa merkittävä aikakausi, jolloin taide ja kulttuuri kukoistivat.
Haahtela on sanonut halunneensa kuvata 1300-luvun ihmisten maailmankuvaa, jossa Jumala oli jatkuvasti läsnä. Kuolema ja pelko olivat ruton myötä ihmisten elämässä. Se on osaltaan lisännyt ihmisten lohdun ja turvan etsimistä uskonnosta.
Ihmiset pahuuden kourissa
Vaikka tarinan ajankohta on ajallisen kaukana nykyajasta, lukeminen tuo väistämättä kytköksiä tämän ajan ilmiöihin.
”Kuolema lähestyy meitä joka suunnasta-- maailma on todella kadottanut kulmakivensä
Uskollisuus ja pettäminen, niihin perustuu valta ja sen menettäminen.
Mitä vähemmän omaisuutta, sitä vähemmän huolta. Synti ottaa helposti omaisuuden muodon ja saa ihmisen valtaansa.”
Valta nojautuu vaurauteen ja ylisuuriin rikkauksiin silloin ennen ja nykyään enenevässä määrin. Pienoisromaanissaan Haahtela omalla hentojen värien tavallaan, saarnaamatta, varoittaa ihmisiä antautumasta pahuuden, ahneuden ja vallan houkutuksille. Talvipalatsin mestarimaalarin mukaan ihmisten tulisi olla toisilleen hyviä, syventyä kohti uskon viisauksia ja katua pahoja tekojaan.
Ohjenuorakseen freskomaalari on ottanut katolilaisuuden seitsemän tekoa.
”anna vettä janoiselle, anna ruokaa nälkäiselle, anna yösija kodittomalle, vieraile vangitun luona, lohduta sairasta, vaateta alaston, hautaa kuollut.”
Ihmisten keskinäisen kanssakäymisen lisäksi Haahtela kirjoittaa luonnosta. Voisi ajatella, että siinä on jopa lähelle panteismia menevää ajattelua.
” jos kaadan kokonaisen metsän, se on poissa... mutta maailma iskee takaisin, sen kostoja ovat tulva, myrsky, kuivuus ja rutto...”
Hiljaista ihmistä kannattaa kuunnella
Jälleen Haahtela johdattaa lukijan syvälle maalaustaiteen salaisuuksiin. Silminnähtävän pinnan alta voi löytyä jotain tärkeämpää. Onnistunut maalaus ei ole vain kuva, vaan siinä on oltava jotain suurempaa ja pyhää. Todellisen maailman lisäksi mestarimaalari haluaa ilmentää kuvattavan hetken täyteyden kautta ilmoitusta toisesta maailmasta.
”Kaunein maalaus on yksinkertainen ja harras, mutta samalla hiljaisen juhlallinen ja ehdoton. Siihen on kirjattu luonnon olemus ja kuvattavan hetken täyteys. Se on ilmoitus toisesta maailmasta, jossa totuus on kirkas ja selkeä. Tässä maailmassa kaikki etsii muotoaan ja ratkaisuaan, liikkuu aina epäselvyyden tilassa. Ihmisen maailmassa kaikki vääristyy, jopa Jumalan sanan selkeys.”
Nykyajalle vastakkaista ajattelua on siinäkin, että taiteen tekeminen on mestarille jopa yksitoikkoista puurtamista.
”Mestari Filippo opetti minut rakastamaan työn yksitoikkoisuutta, koska siihen on kudottu elämän täyteys. Toistuvuudesta mieli löytää suojan, turha jää ulkopuolelle. Työn sisällä kaikki on selvää ja ongelmat ratkaistavissa.”
Taiteilijuuteen ei 1300-luvun mestarin mukaan kuulunut itsekeskeisyys ja oman osaamisen korostaminen. Pikemminkin todella hyvän taiteilijan piti Haahtelan kertomuksen mukaan työntää oma minä syrjään ja antaa tilaa taiteen pyhyyden tavoittelulle. Tämäkin vastakohtana nykyajalle, jossa vaatimattomuus ei ole hyve.
”Oli siis maalattava riittävän kaunista, mutta ei omaa itseään korostaen.”
Talvikappelia voisi ensin pitää sarjaan kuuluvana jatkeena kirjailijan edelliseen romaaniin, Sielunpiirtäjän ilta. Näin Haahtela oli ilmeisesti ensin ajatellutkin, mutta kirjoittaminen muutti suunnitelmia. Talvikappeliakin kirjailija hahmotteli ensin venäläiseen mielenmaisemaan kuuluvaksi kertomukseksi. Hän kuitenkin vaihtoi sen vuoteen 1348 liittyväksi ja Italiaan sijoittuvaksi.
Joel Haahtelaa voisi luonnehtia hiljaisuuden mestariksi. Hienovireisillä sävyillä ja hiljaisuuden hetkillä kirjailija lumoaa lukijan sanattoman ystävyyden lukupiiriin.
”Ajattelen, että ystävyys on hiljaisuutta sanojen välissä ja leipää, jota murretaan yhdessä. Se on sitä, ettei toivo hetkeltä enempää kuin se on.”
Kirjailija Joel Haahtela, kuva Marjo Tynkkynen, Talvikappeli kansi: Päivi Puustinen
