Iho muistaa jokaisen kosketuksen
Iholla on muisti, se on ihmisen suurin muistielin. Iho muistaa kosketuksen. Tämä tulee mieleen, kun mietin Juha Itkosen kirjan, Huomenna kerron kaiken, kuvauksia päähenkilöiden lukuisista rakasteluista. Fyysiset tuntemukset ja ihojen kosketukset jäävät elävämmin mieleen kuin ajatukset rakkaudesta. Juha Itkonen kirjoittaa kahden ihmisen rakkaudesta, johon liittyy kolmas rakkauden kohde. Mutta samalla hän kuvaa ihon muistia.
Pääkertoja Lasse muistelee elämäänsä noin 70-kymppisenä. Tästä muodostuu lukijalle tarina ja tutkielma rakkaudesta. Lassen mielestä liian suuri osa muistoista ja ajatuksista suuntautuu ajatuksiin – elämä ei ole ajatuksissa vaan se on kosketuksissa, vartaloissa, ruumiillisissa tuntemuksissa.
Lassella on ollut rakkaussuhde 70-luvulla Marjan kanssa ja sitten 90-luvulla he tapaavat uudestaan. Lasse on antikvariaatin pitäjä, ja Marja ollut välillä naimisissa Nokia-johtoon nousseen Jounin kanssa. He tapaavat uudestaan, kun Marja tulee Lassen antikvariaattiin. Lasse antaa Marjalle luettavaksi unohdetun klassikon (Ford Madox Fordin Kelpo sotilas, Good Soldier, 1915). Tämä kirja vilahtelee kommentteineen pitkin tarinaa, vaikka sillä ei olekaan sitä vaikutusta Marjaan kuin Lasse oli kuvitellut.
Sivullisuus ja tarinallisuus
Kirjaviitteistä tulee ajatus siitä, kuinka ihmiset muovaavat elämäänsä tarinoiksi. Kertojaääni Lasse kuitenkin kyseenalaistaa sen, että elämäänsä voisi tarinallisesti ymmärtää. Marja sen sijaan ihmettelee, kuinka kertomuksen lakeja voi löytää omasta elämästä.
” jo silloin opiskeluaikoina hän oli itse jäsentänyt epätodennäköisen tiensä yliopistoon tarinaksi, jossa tällä yhdellä ihmisellä oli ratkaiseva rooli. Opettaja oli Proppin kansansatumallin auttaja, Marja sanoi minulle, ihan tyylipuhdas esimerkki. Eikö ole jännittävää, miten elämä noudattaa kertomuksen lakeja?”
Kirjallisilla viitteillä Itkonen antaa Lassesta sivullisen olon, joka ei tunne halua sitoutua vaan haluaa olla elämässään irrallinen. Muunneltu lainaus on Albert Camus'n romaanista Sivullinen.
”Sinä keväänä äidin kuolemasta oli kulunut vuosi. Tai vähän yli, äiti kuoli tammikuun alussa 1998.”
Pitkin tarinaa käy ilmi, ettei Lasse oikein itse ymmärrä itseään ja syitä siihen, miksi hän käyttäytyy siten kuin tekee. Toisaalta hän on mielestään liian kiltti, mutta kuitenkin hän kohtelee Marjaa itsekkäästi.
”Petollisinta minussa on aina ollut kyky verhota hirvittävä ylenkatseeni kiltteyteen, joka toisaalta sekin on aitoa, minä olen myös kiltti, miten ihmeellinen kimppu ominaisuuksia ihminen voi olla?”
Juha Itkonen kirjoittaa rakastamisen huumaavasta tunteesta, mutta myös sen vaikeudesta. Kirjan ristiriitaisten tunteiden myllerrys ilmentää päähenkilön kaksijakoista tapaa ajatella, että elämä on fyysistä, aistillista ja ajatukset ovat vain kalpeita varjoja elämästä.
”En muista, mitä sillä hetkellä mietin. En tietenkään muista, ja sitä paitsi mitä merkitystä sillä on? Liian suuri osa ajatuksistani suuntautuu ajatuksiin. Muistelen omia ajatuksiani ja kuvittelen, mitä toiset ihmiset ovat ajatelleet. Niin oli silloin ja niin on yhä. Niin on ollut siitä asti kuin saatan muistaa. Aloin ajatella, ja sen jälkeen en osannut lopettaa. Siinä on jotain perustavalla tavalla väärin, sillä elämä ei ole ajatuksissa. Se on kosketuksessa. Vartaloissa. Ruumiillisissa tuntemuksissa. Elämä on fyysistä, se on aistillista, se on tuoksuja, nesteitä ja eritteitä, joina rakkaus, abstrakti sana, tulee lihaksi, ja verrattuna tähän todelliseen elämään ajatukset ovat vain elämän kalpeita varjoja, joista ihminen, varsinkaan minun kaltaiseni, ei kuitenkaan ikinä pääse eroon, kosketuksen hetkellistä unohdusta seuraa aina ajatus.”
Intiimi nousukauden kuvaus
Huomenna kerron kaiken on hyvinkin intiimi tarina kahden ihmisen kohtaamisesta ja vaikeuksista. Se on myös nousukauden kuvaus. Siellä täällä vilahtelevat ajankuvan ilmiöt, Nokia ja Lamborghinit. Mutta Itkonen ei kerro yhteiskunnallisten ilmiöiden kautta alleviivaten. Pikemminkin hän on suodattanut muutamia viittauksia 70-, 80- ja 90-lukujen ilmiöistä. Siten tarinasta välittyy hyvin läheltä ihmistä kuvaus siitä, miten nuo vuosikymmenten ilmiöt vaikuttivat ihmisiin, kun ne tulivat ”iholle”.
”Kyse ei ollut pelkästään Marjasta ja hänen rahoistaan, nousukausi näkyi kaikkialla kaupungissa niin räikeästi, että se herätti halun tapella vastaan.”
Miesvastaparit ovat humanisti Lasse ja Marjan mies, Jouni, joka nousee Nokian johtotehtäviin. Taitavasti Itkonen kuitenkin välttää korostamasta liikaa humanistisen miehen ja insinöörinosteisen miehen vastakohtaisuuksia. Lassesta voi lukea tuon ajan mieskuvan ristiriitaisuutta. Olihan 80-luvulla yksilökeskeisen miehisen malli korostunut. Lasse ei kuitenkaan samaistu sellaiseksi.
Edellisen sukupolven kasvatuksen laahus näkyy tarinassa siten, että Lasse ei oppinut riitelemään etäisen isänsä kanssa ja äiti liian kiltti. Kasvatus kantoi vielä sotasukupolvien taakkaa.
”Isä oli niin etäinen, ettei hänen kanssaan voinut riidellä, äiti taas liian kiltti. Kun nämä yksilöpsykologiset seikat yhdistyivät yleiseen sodanjälkeiseen porvarilliseen kasvatusihanteeseen, tuloksena oli kaltaiseni mies – ehkä juuri se kertoja, jonka Kelpo sotilaasta tunnistin. Olin täynnä hellyyttä mutta tottunut sulkeutumaan kuoreeni. Olin mielestäni pehmeänpuoleinen mies, sisimpäni oli sula, mutta sitä oli vaikea tavoittaa.”
Halun ja intohimon ero
Itkonen laittaa Lassen ja Marjan keskustelemaan halusta ja intohimosta. Ne näyttäytyvät heille erilaisina. Intohimo on Marjalle rakkauden olotila, kun Lasselle halu ja intohimo ovat sama asia. Itkonen ei kuitenkaan sorru tarinassa kliseemäiseen mieskäsitykseen halusta ja seksistä.
”Jälkikäteen ajatellen kaikkein ihmeellisimmältä tuntuu intohimo. Aiemmin olin ajatellut, että halu ja intohimo olivat sama asia, mutta Marjan mielestä niin ei ollut – hänen mukaansa intohimo oli halua syvempää, monimutkaisempaa ja harvinaisempaa. Se oli kokonaisvaltainen, läpikotaisin rakkaudellinen olemisen tila. Kaikki liittyi kaikkeen, henkinen yhteys ruokki ruumiillista, seksi välillämme oli tavallaan vartaloiden jatkamaa keskustelua, ja niinpä halukaan ei ollut pelkkää halua vaan jotain enemmän, siis intohimoa.”
Usein rakkauden kriiseissä on kyse turvattomuutta kokevan omasta huonosta itsetuntemuksestaan ja sisäisestä konfliktista. Lassen pelko perheeseen sitoutumisesta tulee ilmi siinä, ettei hän uskalla kertoa Marjalle rehellisesti tunteistaan ja asioista. Tarinan edetessä esteeksi tulee myös traaginen tapahtuma, josta lankeaa Lassen omaan ajatukseen synkkä varjo.
”Riidan takana oli lähes aina ihmisen sisäinen konflikti, joka etsi ulospääsyä ja purkautui sitten toiseen osapuoleen, sillä niin sisäinen ristiriita tuli jollain tavoin käsitellyksi. Ajatuksessa tuntui olevan järkeä,”
Palomuuri rakkauden eteen
Lukiessa mietin, miksi rakkaudessa toisen pitäisi tietää kaikki toisesta? Eikö rakkaus voisi olla myös salaisuuksien syvä kaivo, josta ei kannata ammentaa liian suurella sangolla vettä? Ehkä siksi Lasse haluaa säilyttää etäisyyden Marjaan – palomuurin.
”Ihmiset ovat raskaita olentoja. Jos haluaa säilyttää mielenrauhansa, heihin on säilytettävä pieni etäisyys – palomuuri, joka estää toisen ihmisen tunteita ja historiaa ja elämää vuotamasta yli ja sekoittumasta omaan.”
Kertooko epärehellinen kertoja huomenna kaiken?
Pitkin teosta kertojan äänen rehellisyys kyseenalaistuu, koska kertoja ei usein paljasta itsestään tarpeeksi. Tämä epärehellisyys – tai pikemminkin avoimuuden puute – kestää tarinan loppuun saakka. Kirjallisena keinona se on nyt alleviivaavan toimiva. Suhteen uudelleen alkamisessa Lassen antama kirja, Kelpo sotilas, kirvoittaa kirpeän keskustelun.
”Väitin lempeästi vastaan, mutta Marja vain jatkoi. Erityisesti hänen vastenmielisyytensä kohdistui kirjan kertojaan. Kertoja ei paljastanut itsestään mitään, Marja sanoi, johti vain tarkoituksella lukijaa harhaan. Sanoin Marjalle, että sehän oli koko romaanin idea, kertoja oli epäluotettava. Kai minä nyt sen tajuan, Marja sanoi. Epäluotettava tai ei, kertoja oli hänen mielestään epämiellyttävä, hän ei ollut pystynyt tuntemaan miestä kohtaan minkäänlaista sympatiaa, vaikka se kai olisi ollut tarkoitus. “
Aivan tarinan lopussa saa vaikutelman, että Lasse laskee suojauksensa alas ja päättää avautua Marjalle. Hänen lupauksensa on huomisessa – ei tämän päiväisessä. Se on lupaus: huomenna kerron kaiken. Sellainen on ehkä helpottavaa antaa, mutta voiko sen pitää. Lasse on lopussa seitsenkymppinen eläkeläinen, ja hänen suhteestaan Marjaan on kulunut pari vuosikymmentä. Myöhästynyt lupaus tuskin on enää merkittävä, emmekä tiedä kertooko hän.
Juha Itkosen romaanit
Myöhempien aikojen pyhiä. Helsinki: Tammi, 2003.
Anna minun rakastaa enemmän. Helsinki: Teos, 2005.
Kohti. Helsinki: Otava, 2007.
Seitsemäntoista. Helsinki: Otava, 2010.
Hetken hohtava valo. Helsinki: Otava, 2012.
Ajo. Helsinki: Otava, 2014.
Palatkaa perhoset. Helsinki: Otava, 2016.
Ihmettä kaikki. Helsinki: Otava, 2018.
Kaikki oli heidän. Otava, 2021.
Teoriani perheestä. Helsinki: Gummerus, 2023.
Huomenna kerron kaiken. Helsinki: Gummerus, 2025.
Juha Itkosen muu tuotanto
Itkonen, Juha & Itkonen, Maija: Topsi ja tohtori Koirasson. (Lastenkirja) Helsinki: Otava, 2007.
Huolimattomia unelmia. (Novellikokoelma) Helsinki: Otava, 2008.
Minun Amerikkani. Matkakirja. Otava, 2017.
Itkonen, Juha & Westö, Kjell: 7 + 7 – Levottoman ajan kirjeitä. Helsinki: 2019.
Itkonen, Juha: Sivuraide. (Audiodraama) Gummerus, 2024
Juha Itkonen, kuvaaja Tero Ahonen.
Huomenna kerron kaiken -kirjan kansi: Sanna-Reeta Meilahti.
