Dec 16

Sanojen mahti

Emmi Itärannan Lumenlaulaja on kirja kielen mahdista. Se kertoo kuinka muinoin kansantarut ja -loitsut opettivat ihmisiä ymmärtämään ja hallitsemaan maailmaa. Sanoilla ihmiset taivuttelivat vihollisiakin taipumaan tahtoonsa ja lopettamaan taistelut aseilla. Äidiltä perityllä kielellä tyttäret pitivät puoliaan miehiä vastaan.

Emmi Itäranta kirjoittaa Lumenlaulajassa muinaisen kalevalaisen kansan loitsuista ja uskomuksista ajalta ennen Elias Lönnrotia. Kristinusko ei ollut vielä syrjäyttänyt kansanuskomuksia ja ihmisten viisaus oli sanoissa. Sanat muodostivat voimakkaan vallan aseitakin vastaan. Lumenlaulaja on kalevalaisten tarinoiden lisäksi kertomus siitä kuinka kirjallisuus syntyi ensin suullisina loitsuina ja Lönnrotin myötä suomen kielisinä teoksina.

Yksi Itärannan kirjan oivallus on kirjoittaa Kalevalan voimakkaasta hahmosta, Louhesta, päähahmo. Louhen ja muiden naisten kautta Lumenlaulaja on tarina naisten kielen, äidinkielen, ylivoimaisuudesta miehisiä aseita vastaan.

”Kipunoiva kurimus nielköön loukatut miehet, jotka oman käden oikeudella jakelevat liian rajuja rangaistuksia naisille.”

Vaikka raudantakojamiehet osasivat valmistaa kestäviä ja teräviä miekkoja, silti sanoilla lumoavat naiset pystyivät ne taltuttamaan.

”Äiti lopetti laulamisen. Lumi jatkoi pyörteilyään. Kuulimme miesten äänet, äkillinen muutos säätilassa oli varmasti alkanut jo vaivata heitä. ”Kun käsken, teidän täytyy olla valmiita pakenemaan”, äiti sanoi. ”Menen edeltä rautakyntisenä karhuna. Seuraatte minua loitsuhahmoissanne. Lauha, olet vanhin, ja sinun on lennettävä viimeisenä, vartioitava sisartesi kulkua.”

Valloittajamiehet ryntäävät Pohjolaan

Tarinassa yhdeksänvuotias Lauha menettää suurimman osan perheestään, kun vieras heimo hyökkää. Hän pakenee naisyhteisöön ja oppii siellä taikavoimia. Vähitellen Lauha laatii suunnitelman, jolla hän ottaa Pohjolan takaisin. Hänestä tulee Pohjolan mahtava Louhi.

Itäranta tukeutuu Elias Lönnrotin keräämään Kalevalaan. Hän on tutkinut muutkin lähdeaineistot perusteellisesti. Lumenlaulaja kertoo, samoin kuin Kalevalan runotkin, maailman ja ihmiskunnan syntymisen alkuvaiheista.

”Kaikkeuden aamussa, joka asui Saraksen sanoissa, Tuhannen synnyn jumalatar asettui meren aalloille keinumaan ja alkoi työntää kohdustaan asioita tyhjää maailmaa täyttämään. Hän synnytti puut ja linnut, karhut ja peurat, ja kalat ja käärmeet ja ihmiset. Saarellaan kirjokansi kiertyi taivaanvalojen mukana ja kasvoi korkeutta ja levitti lehvänsä maiseman ylle.”

Sanojen ja loitsujen taitajat elävät oloissaan Pohjolassa, mutta he pelkäävät pahuuden tuloa. Muinaisissa maailmojen syntytarinoissa pelättiin usein suuren tuhon tuloa. Paikoin Itärannan teos herättää kytköksiä myös nykyajan pelkoihin pahuuden noususta.

”Pohjantulet tanssivat taivaan poikki kuin miekat, veren ja auringon värisinä. Olin nähnyt tätieni katselevan niitä ja sanovan: Suuri pahuus on tulossa. Sellainen, joka vuodattaa verta, musertaa maailman ja varastaa valot taivaalta. Suuri pahuus on tulossa, ajattelin. Sitten ajattelin: Ei. Suuri pahuus on jo täällä.”

Ajan ja paikan ulottuvuudet

Fantasiaromaanissa aika ei etene kronologisen normaalisti. Ajallisesti ja paikallisesti tarina liikkuu vapaasti ja tavanomaisesta poiketen. Elämän ja kuoleman rajakaan ei ole samalla tavalla selkeä kuin elävien maailmassa. Kuolleiden luona voi vierailla ja jopa sieltä palata. Liikkuminenkaan ei ole niin kahlittua kuin ihmisten todellisuudessa.

”Kuolema on toisenlaista kuin odotin, ja niin on myös kuolemattomuus. Aika ei virtaa täällä kuten elävien joukossa, mennyt ja tuleva ovat vainajalle olemassa samanaikaisesti. Paikalla on täällä paljon vähemmän merkitystä, se ei sido meitä itseensä kuten maa, meri ja metsä. Ruumis menettää merkityksensä sekin: olen melkein unohtanut sellaiset asiat kuin kylmän ja nälän ja kivun ja nautinnon.”

Louhin Itäranta kuljettaa oivana kerronnallisena ratkaisuna Kalevalan keränneen Lönnrotin luo. Välillä Louhi kyseenalaistaa runojenkerääjän työn ja epäilee, onko tämä löytänyt ollenkaan suomalaisuuden syntylaulun. Louhi myös puhuttelee Lönnrotia ja seuraa tämän juhlintaa kaupunkilaisissa seurapiireissä.

”Mutta sinun on kuunneltava syntylauluni ennen kuin lähdet. Sen olet minulle velkaa, Elias.”

Sammon puolustus ja Sammon ryöstö

Emmi Itäranta sanoo tutkineensa paljon Akseli Gallen-Kallelan kuvaa, jossa taistellaan Sammosta. Suomalaisuuden kansalliskuvastoon kuuluvassa teoksessa veneessä olevat taistelevat keihäin ja miekoin jättimäistä kotkan ja naisen yhteishahmoa vastaan. Kuva ei ole Sammon ryöstö vaan Sammon puolustus. Siinä etelästä tulleet sotajoukot ovat jo ottaneet Sammon Pohjolan väeltä ja aikovat kuljettaa sotasaalista pois. Louhi joukkoineen hyökkää ilmasta ja yrittää saada omansa takaisin. Tässä kuvassa on selvä valtakulttuurinen asetelma. Samanlainen alkuperäiskulttuurin ja valtakulttuurin välinen törmäys on mukana Lumenlaulajassa.

”Vihollinen yrittää saada meidät kaikki puhumaan kieltään, mutta kun he eivät kuule, puhumme omaamme. Viemme uhreja heidän vieraalle jumalalleen.”

Kirjoittaessaan muinaisten aikojen ihmisten elämästä Itärannan oli kuviteltava vertauskuvansakin ja tuon aikaiset väriskaalat tarkasti.

”Taivas oli jäkälänharmaa tiheän metsän yllä. Kuulin vain tuulen ja jossakin puiden takana virtaavan veden.”

”Se painaa saman verran kuin lintu tai perhonen tai sylillinen kuivia varpuja tai tyhjä nuoliviini taistelun jälkeen. Se painaa saman verran kuin kaikki meren kivet ja kaikki taivaan valot ja kaikki pimeys niiden ympärillä.”

Ihmiset ja luonto sovussa

Lumenlaulaja on tarinana panteistinen. Luonto on tärkein ja jumalallisessa asemassa. Luonnossa on jumalolentoja, joille on uhrattava. Ihmiset eivät ole vielä vallanneet metsiä ja luontoa omikseen vaan elävät sopusoinnussa ympäristönsä kanssa.

”Hän oli välttänyt jättämästä jälkiä maisemaan aina kun se vain oli mahdollista. Metsä ei ole meidän, hänellä oli ollut tapana sanoa. Me olemme metsän. Elämämme kuuluvat sille, ja olemme täällä jakamassa sen muiden kanssa. Synnytär ja Tapio lahjoittavat meille kaiken, mitä tarvitsemme, jos vastalahjaksi pidämme huolta metsästä, niin että se on täällä yhä, kun itse olemme tuhkaa kivien alla.”

Mutta tarinassa on uhkakuvana myös luonnon köyhtyminen, joka uhkaa jo pohjolan väkeä.

”metsissä juoksee tuskin mitään jänistä tai oravaa suurempaa. Mitä nyt joskus joku peto tulee vuohen tai lampaan tappamaan. Kaskimaat on poltettu niin läheltä kuin kaukaa. Ne, jotka ovat yhä hengissä, kärsivät nälkää, ja minuun tämä kurja likainen talo on tartuttanut yskimätaudin. Surkea valtakunta ansaitsee surkean hallitsijan.”

Kalevalan loppuun Lönnrot on tehnyt mielenkiintoisen valinnan. Sen tarinan myös Itäranta on sijoittanut Lumenlaulajan loppupuolelle. Marjatan raskaaksi tuleminen puolukasta on oikeastaan ihmeellinen loppu Kalevalan runoelmalle. Mutta toisaalta se raamatullisine kuvastoineen kertonee myös sitä, että kristinusko oli muokannut kalevalaisia kansantarustoja 1000-luvulta alkaen. Marjatan tarina syrjäyttää Väinämöisen valtiaana ja nostaa uuden pojan Karjalan kuninkaaksi. Tämä tuo mieleen nykyaikaisetkin valtataistelut. Joskus nuoruudessa valtias on kaltoin kohdellut nuorta neitoa ja saa nyt maksaa vääryydestään.

”Tuli päivä, jolloin etelästä kantautui uutisia. Suuri tietäjä, laulun taitaja ja muodonmuuttaja, kuului lähteneen Kalevanmaalta ja siellä kunnioitettiin hallitsijana nuorta poikaa. Hänen väitettiin syntyneen puolukasta, joka oli tehnyt hänen äitinsä tiineeksi. Moiset puolukat tiedetään, ajattelin linnunaivoissani, joissa oli vielä ihmistä jäljellä. Ymmärsin kuitenkin, etten ollut ainoa, jonka valta oli saavuttanut loppunsa. Toivoin valkoparralle sujuvaa matkaa, kunhan se suuntautuisi kauas ja minne hyvänsä paitsi Pohjolaan.”

Sanojen mahtia osoittaa Emmi Itäranta teoksessaan, kun hän saa ihmeellisellä kielellään lukijan kuvittelemaan ja uskomaan Louhen ja loitsujen maailmaan.

Keskustelin Emmi Itärannan kanssa Lumenlaulajasta Keravan kirjastossa 11.12.2025. Katso tallenne täältä.

Emmi Itäranta: Lumenlaulaja, Teos, 2025, 410s. Kansi Jussi Kaakinen

Teemestarin kirja. Teos, 2012.

Kudottujen kujien kaupunki. Teos, 2015.

Kuunpäivän kirjeet. Teos, 2020.