Mar 20

Mar 20 Ihmisen ikävä toisen luo

Pirjo Tuomisen Kurtturuusut on tarkkanäköinen ajankuva vireistä, vanhoista ihmisistä, jotka tuntevat olevansa yksinäisyyteen syrjäytyneitä yhteiskunnassa. Aiemmin historiallisia romaaneja kirjoittanut Tuominen on nyt ottanut aiheekseen nykyajan ja vanhusten tunnot muuttuneessa maailmassa. Kirja on hieno päätös lukuisia ystäviä saaneen kirjailijan uralle.

”Heitä on neljä, Paula, Eini, Sirkka ja Erika. He kutsuvat ystäväporukkaansa kurtturuusuiksi. Ruusujen aika on heiltä kyllä ohi, mutta onhan myös syysruusuja ja lauluja syksyn viimeisestä ruususta. Ja on kurtturuusu, vieraslaji, joka tulee lain mukaan hävittää mistä niitä ikinä löytyykään.”

Tuominen on kirjoittanut hyvät neljä hahmoa. Paula, Eini, Sirkka ja Erika haluaisivat vielä löytää sydänystävän yksinäiseen elämäänsä. Miehet heidän rinnaltaan ovat jo kuolleet. Kuitenkin halu tuntea rakkautta ei ole kadonnut minnekään.

Heidän menneisyytensä on olennaista tarinassa, koska sen kautta ymmärtää kuinka paljon heillä on elettyä ja antoisaa elämää takanaan. Mutta heillä on myös epäilyksiä ja pelkoja uuden kumppanin löytämisestä. Kun ihminen tutustuu nuorena toiseen ihmiseen, silloin odottaa löytävänsä kaikkea uutta toisesta. Vanhemmiten tilalle tulee pelko – mitä kaikkea kumppanista paljastuukaan.

”He kaikki olivat olleet naimisissa ja eläneet vanhan ajan pitkäikäisessä avioliitossa. Heidän ikäluokkansa naisensieluun oli upotettu kuva lämpimästä yhdessäolosta mukavassa, hyvin hoidetussa kodissa, perhejuhlista ja vierailuista. Lapsista, lastenlapsista, sukulaisista.”

Tuomisen romaani jää hänen viimeisekseen – niin hän on sanonut. Viitisenkymmentä romaania kirjoittaneena Tuominen on saanut historiallisilla teoksillaan suuren ja uskollisen lukijakunnan. Nyt tämä teos on nykyajassa, ja se on myös yhteiskunnallinen. Uskon Tuomisen teoksen saavan paljon kehuvaa huomiota. Yhteiskunnallisia ilmiöitä Tuominen kuvasi toki myös historiallisissa kirjoissaan, mutta kaukana menneessä ajassa.

”Ikäihminen kantoi mukanaan vuosikymmenien historiaa, omaa mutta myös kansakunnan. Sotien ja rauhan aikaa, talouden ylä- ja alamäkiä, sairauksia ja terveydenhuollon kehitystä.

Nämä naiset olivat eläneet täyden elämän. He olivat kokeneet lapsuuden ja nuoruuden ajat, rakastumiset ja avioliitot, raskaudet ja synnytykset. Pettämiset ja petetyksi tulemiset. Ystävyyden ja vihan, kannustuksen ja kateuden. Köyhyyden ja ylellisyyden. Kukin omalla tavallaan, mutta kaikki silti samanlaisina. Suomalaisina naisina.”

Yhden ikäluokan tarkkakatseinen kuva

Yhteiskunnallisen keskustelun tapa käsitellä vanhenevien ihmisten asioita on kirvoittanut Tuomisen kirjoittamaan piikikkäästi oman sukupolvensa ikäluokan kohtelusta. Tämä ikäpolvi on kokenut sodan jälkeisen trauman ja jälleenrakentamisen vaikeudet. Sille Tuominen peräänkuuluttaa lisää arvostusta. Neljästä naisesta varsinkin Sirkka kantaa mielessään vielä sodan jälkeisiä tuskia.

”Harva ulkopuolinen ymmärsi, mitä ulkonaisesti hyvin säilynyt ja määrätietoinen Sirkka Ström sydämessään tunsi. Sirkan oli ollut pakko ottaa aikuisuuden raskas taakka harteilleen liian varhain, ja hänestä tuli pätevä ja vastuuntuntoinen ihminen ennen aikojaan. Mutta syvällä sisällä eli edelleen hylätty pikkutyttö. Sirkka ja hänen veljensä Ismo olivat sotaorpoja. Äiti oli jäänyt yksin kahden pienen lapsen kanssa, kasvattanut ja kouluttanut heidät ompelijan tuloillaan.”

Jälleenrakentamisen sukupolvi on vanhoilla päivillään päässyt nauttimaan elintason noususta. Nyt, kun terveys on hyvä ja taloudellisia huolia vähän, olisi aika vielä nauttia helposta elämästä.

”Elintason nousun myötä ihmiset, erityisesti naiset, elävät yhä vanhemmiksi. On laajalle levinnyt käsitys, että tämä kehitys rasittaa kansantaloutta. Tilastoissa nämä ihmiset määritellään 65+-luokkaan, mistä he katoavat hiljalleen tilastotieteelliseen hämärään. Vain koronatapauksissa ja kuolintilastoissa he vilahtavat viimeisen kerran. Julkisuudessa he ovat heikkoja, hauraita ja uhanalaisia kuten monet eliölajit ilmastonmuutoksen kourissa.”

Tuominen kirjoittaa miten seurustelu on muuttunut entisajasta nykyaikaan. Neljän naisen nuoruudessa seurustelun aloittaminen oli varovaisempaa kuin nykyään. Se oli häveliäämpää. Nyt seurustelusta kirjoitetaan pienintä yksityiskohtaa myöten julkisuuteen somessa.

”Kun olimme nuoria, emme saaneet ilmeelläkään paljastaa innokkuutta, vaan piti näytellä ylpeää ja tavoittamatonta.”

Somessa seurustellaan

Kirjan naiset ovat ehtineet omaksua nykyaikaisen tekniikan apuvälineet. He käyttävät sujuvasti kännyköitä, tablettia, ja niiden kautta he etsivät seuraa ja tietoa mahdollisista ehdokkaista.

”Karttapalvelulla ja ilmakuvilla pääsi tutkimaan miehen omistamaa taloa ja tonttia sillä tarkkuudella, että Paulalle selvisi, oliko pihamaa hoidettu hyvin vai huonosti. Jos tutkija oli viitseliäs, hän sai vaivatta selville maatilan hehtaarimäärän ja rajat. Pelkkää tablettia tuijottamalla pääsi tunkeutumaan miehen elämään ja tekemään tärkeitä johtopäätöksiä. Facebook tarjoili tietoja myös lähisukulaisista ja valokuvia kiinnostuksenkohteista.”

Naisten henkilökohtaisten kokemusten ja vaikeuksien lisäksi Tuominen kirjoittaa nykyajan suurista maailmanpoliittisista ongelmista. Tässäkään mielessä nämä naiset eivät ole passiivisia vaan aikaa seuraavia ja kantaa ottavia.

”Uutisissa käsiteltiin ensin kansainväliset sotatapahtumat. Niitä seurasivat kotimaan politiikka, merkittävät taloustapahtumat, tärkeät vaalit jossakin päin maailmaa, metsäpalot, tulvivat joet ja jännittävimmät rikokset. … Totta kai aiheena olivat hoidon puutteet ja laiminlyönnit kantahämäläisessä kunnassa.”

Sodan jälkeen syntynyt suuri ikäluokka joutui kokemaan 1990-luvun laman työelämässä ollessaan ja ehkä jo jonkin verran säästöjä hankkineena. Monelle pankkien toiminta näyttäytyi roistomaiselta.

”Miksi ei puhuttu henkisestä väkivallasta, jota yhteiskunta oli yrittäjille lamavuosina tehnyt? Pankit olivat houkutelleet heidät kukkakimpuilla, suklaarasioilla ja pitkillä lounailla ottamaan edullisia valuuttalainoja ja ostamaan vihdoin sen hallin ja toimitilan, joita yritys oli kipeästi tarvinnut. Kuka olisi arvannut, että edessä olisivat kovan markan ihailun ja tavoittelun vuodet, joita johtaisi itse presidentti?

Kun markan arvo oli sitten romahtanut ja huippukalliiksi käynyt valuuttalaina hirmukorkojen kanssa ajanut Osmon kaltaisen miehen ahdinkoon, ei apua tullut mistään. Toisin kävi. Pankit, ulosottomiehet ja oikeuslaitos kävivät kaikki kylmästi kimppuun, ja jopa eduskunta avasi pankeille piikin yritysten tuhon täydentämiseksi. Syntyi roskalainoja, roskayrityksiä, roskapankkeja. Samalla myös roskayrittäjiä, jotka tunsivat itsensä häväistyiksi rikollisiksi.”

Tuomisen päähenkilöillä on vanhuksinakin halu tulla nähdyksi ehjinä ihmisinä. He eivät pidä siitä, että olisivat vieraslajin tapainen hävitettävä ilmiö. Uutisista heidän silmiinsä pistää ikävänlainen tyypittely.

”Tässä tapauksessa oli kai aiheellista näyttää kuvia hoivattavista ja autettavista vanhuksista. Mutta oli kyse mistä tahansa ikäihmisiä koskevasta asiasta, niin ruutuun kiidätettiin oitis kuvia syötettävästä tai talutettavasta hauraasta ihmisestä. Ikäihmisistä ei osattu puhua ilman kuvia laihoista vapisevista käsistä, ryppyisistä naamoista peitteiden alla tai tuolissa huojuvasta voimattomasta vanhuksesta.”

Sosiaali- ja terveydenalan uudistuksetkin saavat kritiikkiä Tuomisen tekstissä. Fyysinen kunto alkaa oireilla ja hoitoon pitäisi päästä. Pelko hoidon saamattomuudesta jyskyttää heidän mielessään.

”Me vanhenevat naiset elämme koko ajan kasvavassa pelossa ja huolessa. Kuka meidät hoitaa? Joudummeko makaamaan yksin kotivuoteessa hamaan loppuun? Vievätkö hoitomaksut lopulta koko sen omaisuuden, jonka olemme saaneet raavituksi kokoon työllä ja tuskalla? Entä ne hylätyt kalmot, joita löytyy jopa kerrostaloista kuukausien päästä kuolemasta? Kummastellaan ilkeää lemua ja postikasoja oven edessä, mutta kukaan ei avaa ovea ja mene katsomaan mistä kaikki johtuu.”

Tuomisen mielestä ahkeruus ja säätäminen eivät auta ikääntyneitä millään tavoin.

”Niistä pikemmin rangaistaan. Demokratia on siitä kummallinen ihanne, että me joilla jokunen pennonen on taskun pohjalla, jäämme kaiken ulkopuolelle. Pärjätköön pikkuvarakas itse, palvelut ovat vain niille, joilla ei ole mitään millä maksaa.”

Oi aikoja, oi tapoja

Sukupolvien kuilu ilmenee käyttäytymisessä vanhuksia kohtaan. Heitä saatetaan ihmettelyn lisäksi ivata esimerkiksi uimahalleissa. Entisajan häveliäisyydestä ei ole jälkeäkään vaan nuoret piikittelevät heitä avoimen halveksivasti.

”Ihan kamalat selluliitit!

Sirkka seisoi lähinnä ja oli vasta vetämässä uimahattua päähänsä. Hän kiukustui. Olisipa tyttö ollut hänen oppilaansa, niin olisi kuullut kunniansa. Odotas vain neljäkymmentä vuotta, niin näet mitä tapahtuu! Kyllä sinullekin selluliittia ja ryppyjä ilmestyy! Saat olla kiitollinen, jos olet edes yhtä terve. Nuori neito pysähtyi silmät pyöreinä.

Kauheita vanhoja ämmiä! Eihän täällä saa edes olla rauhassa! Uisivat yöllä, niin ei tarvitsisi katsella.”