Apr 23

Apr 23 Muistot liukenevat veteen kuin hiekansirut

Jukka Viikilän Hiekkalinnat laittaa lukijan miettimään, voiko kaunokirjalliselle tekstille esittää vaatimusta tosiasioiden paikkansapitävyydestä. Kaikkihan on romaanissa kirjailijan kuvittelemaa, jopa niin, että se koettelee lukijan ymmärrystä. Arvoitus säilyy pitkälle kirjan loppua kohden.

Uutis- ja tietopohjaisessa tekstissä asioiden oikein oleminen on perusehto. Jotkut ovat pohtineet myös sitä, mikä on kaunokirjallisessa tekstissä ns. totta ja mikä ei.

Epäluotettava kertoja toki panee lukijan miettimään, mitä kaikkea hänelle kerrotaan ja miten häntä harhautetaan. Jos harhautus on silmiinpistävästi historiallisia tapahtumia vääristävä, sillä on oltava tarinaan merkityksellinen vaikutin.

Jos kertojaäänen persoonallisuus ”huojuu” oletuksen ja siinä erehtymisen välillä, on silläkin oltava teoksen lukemisen kannalta suuri merkitys.

Nyt olen lukenut peräkkäin kaksi teosta, joissa joutuu miettimään tähän suuntaan. Joel Haahtelan Marijan rakkaus -romaanin jälkeen Jukka Viikilän Hiekkalinnat -romaania lukiessani mietin, kuinka paljon voin pitää kerrottuja asioita todellisina ja kuinka paljon minua tarkoituksellisesti johdetaan harhaan.

Alussa kirjaa lukiessani minusta jostain syystä tuntui, että kertojaääni on miehen. Tiedän – olin ennakkoasenteinen, kun kirjoittaja oli miesoletettu Jukka Viikilä. Ääni vaihtui kuitenkin melko pian mielessäni naiseksi, joka viettää aikaa Juhanin kanssa Pärnussa. Tätä mielikuvaa myös Viikilä vahvisti kuvatessaan naista.

Kuka kertoja on?

Lukemisen edistyessä aloin kuitenkin häilyä, kuinka vakiintunut ja sama hahmo kertoja on.

Viikilä panee minut lukemaan: ”Juhani sanoi tämän olevan rinnakkaismaailma, jossa hän voi elää parempana miehenä.”

Rinnakkaismaailma – samaa vähän kuin Joel Haahtelalla, mutta melko tavalla toisin kirjoitettuna. Siinä missä Haahtelan kirja on matka mieleen, Viikilän kirja on matka kieleen. Kerronta on kujeilevasti etenevää ja osittain alussa lukijaa koettelevaa, ehkä jopa harhauttavaa, kerrontaa. Kielen ehdoilla ja ehdottomuudella Viikilä kokeilee kuvata maailman, tunteiden ja rakkauden monimerkityksellisyyttä.

Sivulla 36 joudun pysähtymään ja tarkistamaan omia käsityksiäni kerronnasta. Kuka kertoo ja kenestä, ketkä ovat tekijöitä tässä tarinassa? Onko tässäkin jokin virhe?

Jukka Viikilän Hiekkalinnat -romaanissa naisoletettu kirjoittaa myöhempää varten ylös havaintojaan rakkaudesta. Naisoletettu sanaa käytän, koska lukijakaan ei voi olla varma kuka kertoja/kirjoittaja on. Varmaa tietysti on, että tämän tarinan on keksinyt ja sitä kertoo miesoletettu kirjailija Jukka Viikilä.

Viikilän aforistimainen kieli kieputtaa lukijaa paradokseista toiseen. Se, että tekstissä maailmaa katsotaan usein paradoksien kautta, antaa ajatuksen monitulkintaisesta todellisuudesta. Rinnakkaistodellisuuden käsitettä en nyt niinkään käyttäisi. Pikemminkin ajattelen lukiessani, että maailmassa ja ihmisten välisessä rakkaudessa on saman aikaisesti ratkaisemattomia ristiriitaisuuksia.

”Kaiken pahan teen ilosta ja kaiken hyvän surusta.”

Vesi erottaa ja yhdistää

On tavallaan helppo asetelma, että tarinan Juhani asuu Helsingissä ja kertoja Viron Pärnussa. Meri erottaa heidän maailmansa. Meri on myös ihmisiä ja maanosia yhdistävä tekijä. Kahden eri kaupungin ominaisuuksista tarinaa ylöskirjaava henkilö tekee piikikkäitä havaintoja. Niissä osansa saa itseironisesti myös Viikilä palkitusta romaanistaan Akvarelleja Engelin kaupungista.

”Luen Kuolemaa Venetsiassa ja Juhani Marja-Liisa Vartion romaania Hänen olivat linnut. En kykene lukemaan mitään suomalaista saati Helsinkiin liittyvää. Helsingin historialliseen keskustaan sijoittuva rakkaustarina, jonka menin lukemaan muutettuani tänne, oli lannistava. Siinä kuvattiin ylimalkaisesti kaupungin vanhaa arkkitehtuuria niin kuin Helsinki olisi Tallinnan tapaan oikea kaupunki eikä hätäpäin pystytetty teeskentelyn näyttämö.”

Lukiessa tekee mieli vääntää Viikilän paradoksit päinvastaisiksi kuin hän on ne kirjoittanut. Esimerkiksi voisin ajatella, että hyvin kirjoitettu ihminen voi olla paha, huonosti kirjoitettu osittain paha...

Mutta Viikilä kirjoittaa: ”Mikään ihmisessä ei ole hyvää, kirjoitan hänen sanovan, mutta kirjoitettu ihminen voi olla hyvä, huonosti kirjoitettu ihan kokonaan.”

Hyvä kirja hämmentää lukijan ajatuksia, ja sen Jukka Viikilän kirja todella tekee.

Jukka Viikilän Hiekkalinnat on lukiessa kuin rantahietikolle rakennettu hiekkalinna, jonka aallot hiljalleen muovaavat uudelleen ja lopulta hajoittavat veteen. Hiekan pettävälle pohjalle tuntuu rakentuneen myös kertojanaisen (oletettu) rakkaus Juhaniin. Hiekansoraisiin pieniin osasiin on muovautunut myös naisen muisti.

Teoksen aikahyppäys lopussa antaa tarinalle aivan uuden näkökulman. Koko ajan lukiessani mietin Viikilän aforistisen kielen kieputusta. Se ikäänkuin varoittaa uskomasta tarjottuihin näkökulmiin. Paradoksien vastakohtaisuus yllättää ja asettaa tarinan omaksumiselle haasteita.

”Se miten kieli ehdottaa tapahtumat kirjoitettavan, on suurin kuviteltavissa oleva uhka, ei toimeentulosi, ei rakkauselämäsi ansat. Tavallisuuden tyrannia ei ole siinä, että pakottuu tekemään elämänratkaisunsa tavallisuuden säännöstöä noudattamalla,vaan tavallistavissa lauseissa, joilla elämämme kuvaamme.”

Viikilän teksti houkuttaa kyseenalaistamaan sen, mitä meille kerrotaan. Kaunokirjallisuuden lumo on minulle se, että tiedän kirjailijan keksineen ja narraavan minua uskomaan, että luen ns. oikeista ihmisistä ja heidän ajatuksistaan sekä teoistaan. Vaikka tiedän harhan, olen valmis menemään mukaan leikkiin, jos kirjailijan tarina on tarpeeksi uskottavan hyvä.

”Yleensähän elämäkerralliset kirjat sisältävät päähenkilön elämän keskeisiksi miellettyjä asioita, mutta kuka lopulta tietää mikä on merkityksellistä. Aavistukseni on, että tärkein on meiltä piilossa, unohtunut tai vain hetken meissä viivähtänyt.”

Rakkauden monimuotoisuudesta Viikilä kirjoittaa hienovaraisen kauniisti.

”Olennaista lienee mikä tunne on vallitseva ja mihin suuntaan se on kehittymässä. Sitten on korvautuminen, joka saa minut surulliseksi. Ensin rakastetun oikea olemus alkaa haipua mielestä ja korvautua toisella, kuvitellulla. Suru syntyy siitä että kuvittelun mekanismia ei voi olla tiedostamatta. Lopulta kun rakastettu on silkkaa kuvitelmaa, voi todeta ettei hän ole enää ulkopuolinen minusta, vaan osa itseäni, yksinäisyyttäni.”

“Rakkauden alue ei ole yksinomaan se, minkä rajaamme makuuhuoneeseeni, kun täytämme sen puheella ja makaamme sylikkäin. Toinen rakkauden alue syntyy siitä, kun levittäytyy osaksi toisen elämää. Kertomuksiksi, uniksi, kaipaukseksi, mielenjohtumiksi, muistoiksi jotka syttyvät mitä erilaisimmista yksityiskohdista. Tämä alue on se, minkä rakkaus todella valloittaa.”

Huuhteleeko teksti, kuin vesi, lukijan mielikuvat murusiksi?

Eniten minua mietitytti Viikilän kirjassa henkilöiden fyysisyys. Paikoin hän kertoi hyvinkin yksityiskohtaisen anatomisesti rakkauden tapahtumista. Se hämmensi ja jopa kiusaannutti. Mietin jopa niiden tarpeellisuutta ja kallistuin sille, ettei niillä ollut tarinan kannalta olennaista arvoa. Mutta sitten toisaalta se antoi kuvitteelliselle tarinalle outoja ulottuvuuksia.

”Ulisses oli mies ja hän oli nainen,

ja sitä suurempaa ihmettä saattoi

verrata vain tähdenlentoon.

Clarice Lispector”

Kertojanaisoletetun mielessä saattavat Juhani ja Juhana nimet vaihdella. Ehkä se selittyy hänen iästään, joka ilmenee vasta kirjan lopussa. Silloin lukija huomaa, että kaikki onkin ollut muistelemista vuosikymmenten takaisista asioista.

”Joskus talvella, kun sisällä piti kulkea villaan kääriytyneenä, Kerttu kysyi Juhanasta. Sillä nimellä hän halusi etääntyvää rakkauttani kutsua. Juhanan tehtävä oli pitää muistot kauniina, nyt kun niitä ei tulisi enää lisää.”

”Kolmekymmentävuotiaana, kuusikymmentä vuotta sitten, kirjoitin kirjaa rakkaudesta. Oli kolmas kesäni Pärnussa. Kirjoitin kaiket päivät, halusin merkitä ylös jokaisen tunteen joka minussa heräsi, olin yksin ja kaipasin elämääni rakkautta. Kun sanon, että asutin isäni talosta vain puolta ja toista puolta pidin kylmänä, tarkoitan sillä tunnetta joka elämässäni vallitsi.”

”Pöydällä on laite jota en tunnista. Pöydän alla tohvelit, eivät Juhanan, isommat ja siistimmät kuin mitä Juhana käyttäisi. Ikkunalaudalle asetetussa kuvassa toinen ihmisistä olen minä, toinen tämä mies, jonka kanssa olin kolmekymmentä vuotta naimisissa, sain kaksi lasta, vietin kymmenentuhatta hiljaista iltaa, joista muistan nyt yhden. Hänkin on Juhanan lailla kadonnut. Kaikki hänestä on kadonnut, vaan eivät tohvelit ja puolilleen juotu pullo. Kaadan lasiin viskiä.”

Lukiessani tulee kiusaus palauttaa mieleen Mika Waltarin teos Neljä auringonlaskua, jossa kirjailijan kuvittelemat hahmot alkavat häiritä tekijää vinttihuoneessa.

”Hiiviskelen nyt kirjoittavan naisen huoneessa. Hän on niin keskittynyt, ettei huomaa minua.”

Hienoon ajatukseen teos päättyy, ja jatkaa tarinaa lukijan mielessä.

”Vihdoin löydän kylpyhuoneen. Tutut mustavalkoiset lattialaatat, pastellisävyiset pyyhkeet, saippuan, jonka ihanuuden lähdettä on vaikea paikantaa, tuoksu ei ole minkään kasvin tai kukan, se on ihmisen keksimä tuoksu, joka ylittää vaikuttavuudessaan kaiken edeltävän. Hämmästyttävää miten maailman tarjoamista ainesosista on sekoitettavissa aina uusia yhdistelmiä. Sitä kutsun toivoksi.”