Kaarnassa näkyvät menneen ajan tuskat
Tommi Kinnusen romaanissa Kaarna on kaunis ja pelkistynyt rakenne. Se alkaa 2000-luvun alusta ja takautuu sotavuosiin. Lukemisen alussa miettii, mistä johtuvat tarinan henkilöiden tuskalliset ”uurnat”.
Laina on keskushahmo, joka on kärsinyt aivan liikaa sodan jaloissa. Jälkisukupolvet, Martti ja kaksosnaiset Marja ja Eeva, odottavat Lainan kuolevan aivan pian. Sairaalan huoneessa tunnelma on julman anteeksiantamaton.
Yksinäinen Laina miettii huoneessaan:
”Hän kääntää kasvonsa ikkunaan päin ja löytää lasista peilikuvansa. Häntä tuijottaa vieras, nimetön vanhus, jonka elämästä ei kukaan mitään tiedä ja jonka olemassaololla ei ole merkitystä.
… Ei hänestä milloinkaan tullut kokonaista tai eheää. Joskus oli aikoja, jolloin hän oli turta ja täynnä pelkoa. Niiden jälkeen tuli viha, ja menneet paloivat kiinni ihoon.”
Ehjiksi lukkiutuneet
Lukijalle Martti, Marja ja Eeva näyttäytyvät aluksi mielipiteissään lukittuneen ehjinä. Selvää on, että ”kaarnaa” on kertynyt niin paljon mielen pintaan, etteivät ymmärrystä etsivät tunteet pääse esiin. Odotuksia nousee mieleen, milloin ja miten lukija pääsee kurkistamaan näiden henkilöiden sisään ja ymmärtämään heitä.
Romaania lukiessa minulle usein tarinan henkilöiden persoonallisuus selittyy alusta lähtien eheämmäksi. Heistä saattaa tulla alun mielikuvaa vahvempia ja ymmärrettävämpiä. Kinnusen romaanissa on mielenkiintoinen keskenään ristiin menevä tendenssi. Sitä mukaa kun menneisyydestä paljastuu tuskallisia muistoja tarinan henkilöt tuntuvat murentuvan. Heidät on aikanaan iskenyt sirpaleiksi sodan kova todellisuus.
Ihmiset Jumalan hylkääminä
Tommi Kinnusen Kaarna on tärkeän koskettava kirja. Se osoittaa kuinka sodan karmeudet lyövät ihmisiä pirstaleiksi vuosikymmeniksi tavalla, josta on lähes mahdotonta toipua. Ei ole ihmisten vika, etteivät he kestä heitä kohtaan tehtyjä julmuuksia. Jumalaankaan ei voi luottaa, ihminen on sodan julmuuksien ja luonnon armoilla.
”Jumala ei ole pilvenlongalla istuva, ihmisten syntejä tarkkaileva harmaapäinen ukki, vaan tämä maan päällä ja alla kihisevä kasvien ja juurien ja sienien ja kovakuoriaisten verkosto, jossa kaikki on yhteydessä toisiinsa. Ihmiset ovat vain ymmärtäneet kaiken väärin ja selittäneet monimutkaisen ajatuksen itsensä kuvaksi, vaikka he kaikki ovat yhtä kudosta, puolukankukat, aihkimännyt ja he ihmiset itse. Mutta tämä Jumala ei puolusta omaa kansaansa tai pelasta häntä rukoilevia, vaan sille yksittäisen eliön elämä on yhdentekevää, pelkkää kasvupohjaa uutta kasvua varten.”
Voi olla, että Ukrainan sodan julmuudet ovat vaikuttaneet Kinnusen kirjoittamiseen. Ainakin lukijan mielessä ne pyörivät ja voimistavat mielikuvitusta Kaarnan tapahtumista. Samalla voimistuu viha valloittajasodissa julmuuksia tekeviä sotilaita kohtaan.
Kinnunen kirjoittaa naisten kärsimyksistä, joita miehet heille aiheuttavat. Mutta hän on myös esimerkki (mies) kirjailijasta, joka kirjoittaa moniulotteista ihmiskuvaa. Martti yhtenä päähenkilönä on hyvin kuviteltu inhimillisesti käyttäytyvä henkilö.
On väärin ajatella, että mieskirjailijoiden ihmiskuva olisi ohuempi kuin naiskirjailijoiden. Kinnusen lisäksi mm. Tommi Melender, Juhani Brander, Mooses Mentula, Matias Riikonen, Juha Itkonen ja Antti Hurskainen ovat esimerkkejä (mies) kirjailijoista, jotka ovat viime aikoina kyseenalaistaneet testosteronia uhkuvan ja väkivaltaisen mieskuvan.
Arvoitus ja pelko Lainan sekä lapsien kokemia julmuuksia kohtaan kasvaa lukemisen edistyessä. Kinnunen kuljettaa lukijaa loppua kohti tiivistäen aikatasojen läheisyyttä. Mutta hän antaa välillä myös ”hengähdystaukoja” tuomalla tarinan Martin, Marjan ja Eevan nykypäivään. Taitavana kirjailijana Kinnunen osoittaa kuinka julmalla tavalla sota on katkaissut yhteyden menneisiin sukupolviin. Tämä yhteys olisi kuitenkin tarpeen löytää, jotta ihminen ymmärtäisi paikkansa sukupolvien ketjussa ja ymmärtäisi siten myös itseään. Pahuus ei ole ihmisessä sisäsyntyisenä, vaan sen ovat liian kovat julmuuden kokemukset hänen sisäänsä tunkeneet.
Kaarna on Kinnusen kuudes romaani. Vuonna 2014 esikoisromaanin, Neljäntienristeyksen, maisemat vilahtavat nimenä myös tässä romaanissa. Kuudesta romaanista on jo kolme Finlandia-palkinnon ehdokkuutta, ja taso on tässäkin hienoa. Dramaturgian taitoja osoittaa, kuinka kesken pahimpien julmuuksien Kinnunen kirjoittaa Lainan ja Vilman hupsutellen muistelemaan nuoruuden seurustelun keveitä hetkiä.
Puhumattomuus tulppaa tuskan ihmisen sisään. Laina olisi kaivannut, että joku olisi sodan jälkeen kysynyt häneltä karmeista kokemuksista. Se olisi antanut Lainalle mahdollisuuden avautua ja kertoa niistä. Mutta kuten Kinnunen kirjoittaa:
”Vaikenemalla tapahtuneista lotta samalla kieltää häntäkin niitä kertomasta.”
Puhumattomuuteen ei kuitenkaan pelkisty Kaarnan sanoma. Se osoittaa voimallisesti, kuinka lopullisesti pahuus voi ihmisen särkeä. Vaikka halu ymmärtää olisi kuinka suurta, menneet kokemukset ovat voineet kasvattaa niin kovan ja paksun kuoren, ettei sen läpi puheilla pääse. Kohti kirjan loppua mennään päivä päivältä vuoden 1944 heinäkuun alkuun. Sieltä löytyvät ne julmuudet, jotka rikkoivat Lainan ja muurasivat hänet surun tumman kaarnan sisään.
Tommi Kinnunen: Kaarna, 205 s., 2024, WSOY, kansi Martti Ruokonen
Kirjailija Tommi Kinnunen, kuva Ofer Amir
