Joskus käsityksemme ajankulusta ja tapahtumien järjestyksistä saattavat häiriintyä. Emme aina tiedä, mitä ja milloin on tapahtunut. Voimme ajautua mielissämme ajantaskun vangeiksi. Näin tuntuu kirjailija Joel Haahtela ajattelevan.

Aloitin Haahtelan uusimman kirjan, Marijan rakkaus, lukemisen kiinnostuneena. Haahtela on yksi suosikkikirjailijoistani, ja hänen tarinoistaan olen aina nauttinut. Aloittaa hän on aina osannut. Nytkin kirja koukutti heti.

”Tunnistin naisen jo kaukaa. Emme olleet nähneet toisiamme kahteenkymmeneenviiteen vuoteen. Hän seisoi Triesten asemalaiturilla ja odotti yöjunaa.”

Aivan tarinan alussa päähenkilökirjailija kuvaa kuinka oli kuulevinaan radiosta kuvausta vuonna 1958 tapahtuneesta Unkarin kansannoususta. Heräsi mielenkiinto – miksi Joel Haahtela kirjoittaa ”virheen” tarinansa alkuun? Kyllä hän varmaan tietää, että kansannousu oli vuonna 1956. En usko hänen tehneen vahingossa virheen. Tämä voi liittyä siihen, että Haahtelaa lukiessa ns. todellisuus ei aina ole ollenkaan sitä miltä se näyttää.

Ilmeisen tahallinen ”virhe” sai minut etsimään selitystä ja lukemaan teosta tarkkaan. Haahtelan pienoisromaanit pitääkin lukea aina hyvin keskittyneesti.

Kun edistyin tarinassa, aloin vähitellen saada hieman vihjeitä siitä, miksi Haahtelan kirjan alussa kerrotaan Unkarin kansannoususta ”väärin” vuonna 1958. Haahtela kirjoittaa:

”Olin kuitenkin yhä vakuuttuneempi, että tosiasiassa aika laskostui päällekkäin ja elimme yhtä aikaa kaikissa elämämme tapahtumissa ja vain pieneltä osin tässä hetkessä.”

Lisäksi hän laittaa päähenkilönsä pohtimaan: ”meidän tuntemamme historian rinnalla kulki varjohistoria.”

Kirjan hyvin aloittaminen on tärkeää

Kiehtovasti Haahtela kirjoittaa päähenkilökirjailijansa leikkisästi juttelevan Marijan kanssa kirjan alkulauseen tärkeydestä. Marija kirjoittaa paperilapulle oman ajatuksensa siitä, kuinka kirjailijakertoja tulee aloittamaan tämän kertaisen tarinansa. Sitä kirjailija ei saa lukea ennen kuin teos on valmis. Taas pieni näppärä keino pitää lukijan mielenkiinto yllä, kun lukija jännittää, milloin tuo alkulause paljastuu ja minkälainen se on.

Näinhän se on tämän teoksen alussa:

”Tunnistin naisen jo kaukaa. Emme olleet nähneet toisiamme kahteenkymmeneenviiteen vuoteen. Hän seisoi Triesten asemalaiturilla ja odotti yöjunaa.”

Haahtela kuljettaa lukijaansa kirjallisuuden kannalta tärkeissä paikoissa. James Joycen Triestestä matkataan Roomaan. Siellä Marija johdattaa kirjailijan vanhojen taideaarteiden ääreen. Keskeisperspektiivin kehittyminen muutti merkittävällä tavalla maalaustaidetta ja ihmisen suhdetta kuvaan, Haahtela kirjoittaa:

”Kun ihminen löysi keskeisperspektiivin, maailma muuttui peruuttamattomalla tavalla. Meistä tuli katsojia ja haluajia, aloimme himoita katsomisen kohdetta. Aiheen pyhyys muuttui tekijän pyhyydeksi, ja samalla alkoi Jumalan hidas katoaminen.”

Mihin siis olen päätynyt lukiessani Marijan rakkaus -kirjaa ? Onko siinä virhe vai ei?

Haahtela houkuttelee lukijaa ajattelemaan aitouden ja epäaitouden välistä tilaa. Tuttua on Haahtelan tapa pohtia mikä on kuviteltua ja mikä ns. todellista. Nyt näyttää siltä, että todellisuuskin näyttäytyy epäilyttävältä teoksen päähenkilölle, kirjaa tekevälle miehelle. Aivan kuin todelliset tapahtumatkin johtaisivat harhaan.

”Aiemmin Marija oli sanonut, että maalaukset jäivät joskus leijumaan aitouden ja epäaitouden väliin. Nyt uskoin, että myös tässä maailmassa oli tiloja, jotka eivät pysyneet todessa eivätkä kuvitelmassa, jonkinlaisia häilyvän todellisuuden hetkiä. Ehkä olimme Triesten asemalaiturilla astuneet juuri sellaiseen tilaan.”

Joel Haahtela: Marijan rakkaus, Otava 2024.

Kirjassa ei ole vain epäluotettava kertoja, vaan koko se ympäristö, jossa henkilöt kulkevat, antaa epäluotettavaa tietoa. Menneen maailman maalaukset voivat johtaa harhaan, eivätkä edes valokuvat ole luotettavia.

Kertojan isän tapa valokuvata ei sekään tuota realistisia kuvia maailmasta.

”Epätarkkuus sopi isän mielestä erityisen hyvin valokuviin, koska parhaimmillaankin ihminen näki ajan läpi vain sumeasti. Aika oli labyrintti, joka eksytti kaikkein varmimman muistajan, rakensi sisäänsä loputtomia polkuja ja umpikujia. Lisäksi valokuvat valehtelivat aina. Tein siis mitä tahansa, en voinut tehdä väärin.”

Kirjan luettuani on pakko ajatella, ettei Haahtelan alussa kirjaama Unkarin kansannousun vuosiluku ole virheellinen vahinko. Hän on kirjoittanut sen tahallaan väärin. Aikatasot limittyvät Haahtelalla aina omalakisesti.

”Kohtaaminen Marian kanssa sai minut ajattelemaan, että joskus aika näyttäytyi maiseman kaltaisena tilana, kuin Jumalan perspektiivistä. Menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus olivat kaikki yhdessä näkökentässä, olemassa yhtä aikaa.”

Läpi elokuvan taianomaisen kalvon

Haahtela kirjoittaa jälleen paljon kuvista, maalauksista, ja siitä miten niitä pitäisi katsoa. Andrei Tarkovskin elokuva Solaris toistuu muutaman kerran tarinassa. Hienoa on myös mitten Haahtela kuljettaa Marijan perässä kirjailijan ”läpi valkokankaan taian”. Elokuvana on Michelangelo Antonionin Seikkailu. Kohtaus konkretisoi sen, miten Haahtelalle todellisuuden ja kuvitteellisen raja on mahdollista rikkoa.

”Astuin valkokankaan taakse ja tulin tilaan, jota valaisi himmeä lamppu. Kattoon oli kiinnitetty väkipyöriä, huoneen sivustoilla roikkui köysiä. Ymmärsin olevani jonkinlaisessa varastossa ja kohta huomasin, että ympärilläni lojui vanhan teatterin pölyisiä lavasteita: pylväitä, siirreltäviä maisemakuvia ja puistonpenkki, joka muistutti penkkiä elokuvan viimeisessä kuvassa. Todennäköisesti elokuvateatteri oli joskus muinoin toiminut tavallisena teatterina, rojua näytti kertyneen vuosien varrella melkoinen määrä.”

Todellisuutta ja kuvitelmaa ei voi enää erottaa. Elämme Haahtelan mielestä ilmeisesti jo nyt totuuden jälkeisessä maailmassa.

”Kuuntelin Marijan ankaria sanoja ja totesin, että hän oli varmaan oikeassa, en osannut erottaa kuvitelmaa todesta, eikä kukaan muukaan osannut. Me synnyimme mielikuviemme myötä, ne olivat kirous ja lahja, ne tekivät meistä sen mitä olimme. Ja maailma ilman kuvitelmia oli surullinen maailma, hän tiesi sen itsekin. Tai oikeastaan se oli jotain paljon pahempaa: se oli kuoleman ja toivottomuuden maailma. Vain kuvitelmat pitivät meidät hengissä. Tämä elämä lepäsi yhtä paljon kuvitelmien kuin hänen hellimänsä unohduksen varassa.”

Hidastuneen ajan tasku palauttaa kirjan lopun sen alkuun.

”Villassa vietettyjen päivien jälkeen palasimme Roomaan. Ajoimme valtatietä takaisin etelään, ja minusta tuntui kuin olisimme palaamassa hyvin pitkältä matkalta, hidastuneen ajan taskusta, joka piti meitä edelleen otteessaan.”

Haahtela lopettaa siihen, mistä tarina alkoi.

”Tunnistin naisen jo kaukaa. Emme olleet nähneet toisiamme kahteenkymmeneenviiteen vuoteen. Hän seisoi Triesten asemalaiturilla ja odotti yöjunaa.”