Sota repii monella tavalla ihmiset hajalle, valo katoaa, menetykset ja kuolemat tekevät lähtemättömiä arpia. Paula Nivukoski kirjoittaa romaanissaan Kerran valo katoaa kotirintaman oloista Pohjanmaalla. Tarinan keskiössä ovat naisten työt ja tunteet kotikylässä, kun miehet on viety rintamalle Suomea puolustamaan. Ikävää pilkotaan päivittäisillä askareilla ja tukea etsitään sanomattomistakin asioista. Nivukoski on jälleen kirjoittanut taitavasti koskettavan ja voimakkaan kirjan.

”Suojeluskuntatalolla on vastassa arki ja elämä. Pakataan leipää rintamalle, hengitetään kevyesti, etteivät raskaat ajatukset livahtaisi leipien väliin. Pudotellaan sanoja harvakseltaan, ettei hiljaisuus laskeutuisi huoneeseen. Ettei kukaan tulisi ajatelleeksi, etteivät kaikki, jotka murtavat tätä leipää, palaa enää koskaan kotiin. Että pakkaamme laatikkoon jonkun miehen tai veljen viimeistä ateriaa.”

Nivukosken esikoiskirjasta Nopeasti piirretyt pilvet tuttu päähahmo, Kerttu Koskiluhta, on nyt nuori nainen. Hänen kotoaan sotaan joutuvat veljet Toivo ja Taisto. Rakkautta ja läheisyyttä kaipaavalle ei kotikylään jää kohteita. Rintamalta tulee kuitenkin postia ja hauraan kauniisti kirjeitten kautta alkaa hänen tutustumisensa Johannekseen. Tämä vähitellen ja muita kyläläisiä varoen kehittyvä tunne valtaa Kertun mielen.

Rakkaus sodan varjossa

Useiden rintamalta tulleiden kirjeiden jälkeen pari pääsee tapaamaan toisiaan.

”Johannes liikahtaa, ehkä se ottaa askeleen kohti minua. Johannes astuu polulla eteenpäin, melkein horjahdan hänen syliinsä. Varhain aamulla ensimmäiset valonsäteet osuisivat jalanjälkiimme, silloin me olisimme jo toisaalla. Mutta juuri nyt ei ole mitään muuta kuin kahdet askeleet rinnakkain. Minun ja Johanneksen.”

Rakkauden heräämisen ja sen voimakkaan tunteen kuvaamisessa Paula Nivukoski on taitava. Hänen tekstinsä saa lukijan uskomaan näiden kahden ihmisen kuuluvan toisilleen niin, ettei sitä mikään saisi erottaa. Mutta sota on julma. Viiltävä on myös Nivukosken tapa venyttää lukijan ”tuskansietokykyä” äärimmilleen. Hän osaa viedä lukijan ilosta syvään suruun ja uittaa siellä niin kauan, ettei valoa enää oikein usko koskaan näkevän. Nivukoski törmäyttää Kertun ja Johanneksen rakkauden sodan julmuuteen kovasti. Sota tuntuu tuovan loputtoman surun ja kaipauksen toteutumatta jääneestä rakkaudesta. Johanneksen kirjeet loppuvat, ja hänen kerrotaan kuolleen.

”Syksyn mittaan suru on piiloutunut simpukkaan, pyöristynyt reunoiltaan kuin muisto lapsuudesta. Mutta nyt suru lävähtää taas varoittamatta kasvoja vasten.”

Taitavasti Nivukoski ripottelee tekstiinsä pieniä vihjeitä, toivonkipinöitä, tulevasta. Hän ei kirjoita niinkään Kertun toiveista ja tunteista, sen sijaan hän luo tekojen kautta ajatuksia tulevasta. Vaikka kirjan nimi kertoo valon kerran katoavan, silti lukija toivoo valon joskus palaavan. Pilkahduksia valosta ja toivosta ei tarina paljoa anna. Yksi kohtaus nousee tärkeäksi: siinä Kerttu löytää maasta liikkumattoman linnun.

”Lintu on kuollut yksin kylmässä. Hennot siivet, kesken jäänyt linnunelämä. En välitä äidin varoittelusta, tartun lintuun paljain käsin. Viima pörhöttää untuvia pyöreän vatsan alla. Kun suljen silmäni, lintu vavahtaa, terävä kynsi raapaisee ohuen naarmun kämmeneeni. Vain muutama räpäys ja lintu on poissa.”

Paula Nivukoski kertoo, että tämä kohtaus tuli mukaan, kun hänelle oli kirjoittaessaan tapahtunut juuri näin.

Ratkaisua ja helpotusta lukijan tuskaan Nivukoski venyttää viimeiselle sivulle. Se pitää voimakkaaseen tunnelmaan houkutellun lukijan toiveita yllä. Samanlaista taituruutta oli hänen edellisessäkin romaanissaan Mainingin varjo. Tuntuu, että se ei ole pelkästään kirjoittamisen dramaturgiaa. Uskon sen olevan myös Paula Nivukosken elämänfilosofia: koskaan ei pidä luopua toivosta, aina kannattaa odottaa vaikkapa ihmettä ja parempaa tulevaisuutta. Painajaiset ja surut laimentuvat ajan myötä.

”Me pesemme lakanoita väkevissä vesissä, polttavan kuumissa ja kiivaasti virtaavissa. Pesemme painajaisia pieluksista, unettomia öitä lakanakankaista. Lahja tarttuu taas lakanan kulmiin ja laskeutuu jokeen. Kangas hulmahtaa avaraksi, vesi virtaa loimilankojen lomasta ja huuhtoo menneet unet mennessään.”

Rakkaus on vihaa väkevämpi

Romaani kuvaa ihmisiä sodassa, mutta sotatapahtumista Nivuskoski ei kirjoita. Jatkosodan aikana vangeiksi jääneitä venäläisiä sotilaita sijoitettiin maaseudulle työntekoon. Heitä tulee tarinassa myös pohjanmaalaiseen kylään. Vihollisuuksista huolimatta miehiä kohdellaan Koskiluhdan talossa ihmisinä. Kertun kiintymys yhteen heistä, Andreihin, alkaa jo epäilyttää kyläläisiä. Mutta rakkaudesta tyhjä ja syvään suruun jätetty Kerttu kaipaa vierelleen ihmistä. Varovainen Kerttu on tunteissaan ja huolellisen tarkka myös Nivukoski tavassaan kuvata tätä ystävyyttä. Tällaisella episodilla tarina osoittaa, että vihollisen sisälläkin on rakkautta kaipaava ihminen. Vihollisuudet syntyvät valtiojohtajien päätöksillä, joista kärsimään joutuvat yksittäiset ihmiset. Ehkä se on myös Nivukosken ajatus siitä, että rakkaus on vihaa väkevämpi kriisienkin aikana.

Vaikka romaani kuvaa Suomen jatkosodan aikaa, sen kautta voi hyvin kuvitella ihmisten tuskaa Ukrainassa. Sota ei koskaan ole vain rintamatietoja voitoista ja tappioista. Se on siviilien kokemaa henkistä kärsimystä ja levottomuutta omaisistaan.

”Meidän tehtävämme on katsoa, mihin taloon kuolema kulkee. Meidän tehtävämme on odottaa, surra ja parsia. Meidän tehtävämme on pitää maa pystyssä, kun se on kaatumassa rajoilleen. Meidän tehtävämme on ommella kokoon sotilaat, kutoa villapaitoja tärisevien sielujen ympärille.”