Totta raja ja lumo

Totta raja ja lumo

Riikka Pulkkisen Lumo-romaania voi lukea selvityksenä, miksi Philippa kuoli. Hänestä toki kirja kertoo olemassa olleena hahmona. Mutta hänet voi lukea myös yleisenä kuvana tyttöydestä tai naiseudesta. Rajat ylittävän persoonallisuuden kuvauksia on ollut Pulkkisen aiemmissakin kirjoissa. Olennaista minulle lukijana on niissä ollut pohdinta siitä, mikä on totta ja se, että ihmiset haluavat kokeilla rajojaan ja tuntevat lumoa niiden ylittämisestä.

Mielenkiintoisen ulottuvuuden Lumo-romaaniin antaa pohdiskelu verbien aikamuodoista. Tarinan alussa kirjailija käyttää preesensiä ja perfektiä. Lopussa aikamuoto päähenkilöstä, Philippasta, on useimmiten imperfekti. Perfekti on aikamuotona sikäli hieno tässä tarinassa, että se on päättymä, joka ilmaisee tapahtuman ja sen edelleen näkyvät seuraamukset. On siis tapahtunut pahaa, joka vaikuttaa vielä.

Tarinan tasolla Pulkkinen kirjoittaa hieman erikoisesta tytöstä, joka elää omien valintojensa mukaan hyvin itsenäisesti. Philippan kuolema ilmaistaan pian kirjan alussa. Mitä siis oli tapahtunut ja miten tämä kuolema vaikuttaa elämään jääneisiin ihmisiin? Rikosmysteeriksi tarina ei muutu eikä ohene.

“Philippa on kuollut. Eilenkö? Tapahtuiko se tänä aamuna, vaiko sittenkin eilen? Samantekevää. Ehkä se tapahtui eilen.”

Tarinassa on muutamia viittauksia kirjallisuuden klassikoihin Albert Camusiin, Dostojevskiin ja Thomas Manniin.

Heti kirjan alkusanoissa Pulkkinen sijoittaa henkilönsä nuoruuden onnelliseen tilanteeseen. Uimarannalla on kaksi tyttöä ja kolme poikaa: Philippa, Saga, Oliver, Kasimir ja Noa. Tuollaisessa nuoruuden olotilassa he uskovat pysyvänsä nuorina ikuisesti ja vierastavat keski-ikäisyyttä ja vanhuutta. Silloin syntyvät myös ne muistot, jotka voimakkaimmin vaikuttavat läpi elämän.

Voit olla kuka vain

Takaumista ja ystävien keskusteluista selviää, että Philippa vaikutti monen ihmiseen elämään. Hän auttoi Axel-vanhusta, jonka vaimo kuoli. Hän sai aikuisen Alinan vapautumaan niin, ettei tämä pitänyt enää kaikkea tuskaansa sisällään, vaan uskalsi ilmentää tunteitaan.

”Alina oli ulkomaailmassa niin tasapainoinen ja ystävällinen. Alina kohtasi sairaiden suunniltaan olevat omaiset hellänä kuin äiti Amma. Alina selitti tosiasiat ja auttoi ihmisiä elämän reunaehtojen äärellä. Mutta kotona Alina karjui.”

 Parasta ystäväänsä Sagaa Philippa kehottaa kokeilemaan vapautta valita roolinsa.

”Kokeile! Voit olla kuka vain!!” Philippa kertoi Sagalle.”

Valmiita roolimalleja Pulkkinen ravisteli jo vuonna 2018 kirjassaan Lasten planeetta. Lumossakin hän kuvaa kuinka toiset asettavat liian ahtaita malleja sille, mitä on olla tyttö ja mitä on elää naisena.

”Tuskin koskaan tyttöä pidetään viisaana, älykkäänä vielä harvemmin. Hän ei voi olla syvämietteinen, sillä hän nauraa kuvissa ja painaa leukansa alas kuin lapsi. Hän ei voi astua johtoon niin kauan kuin käyttää näitä eleitä kuin asusteita. Niinkö te ajattelette, kun katselette häntä? Kertokaa se hänelle videon kommenttikentässä. Puhukaa hänestä keskustelupalstoilla.”

Philippa tekee nykyajan tapaan klippejä someen ja saa myös toiset esiintymään niissä. Se ei kuitenkaan ole vain ajankuvana tarinassa, vaan sen kautta Pulkkinen pohtii persoonallisuuden rajoja ja valtaa.

”Entä jos hahmot eivät tajua, että heitä kerrotaan? Kuka silloin pitää valtaa? Onko se metafiktiota? Ja voiko kertojana olla useampi henkilöhahmo yhtä aikaa, ikään kuin päällekkäin? Entäpä koneet? Puhelimien ja kameroiden silmät? Voiko näkökulma liukua, olla alati liikkeessä?”

Elämän ja kuoleman raja

Kun kirjan alussa ilmenee, että Philippa on kuollut (huom. verbin aikamuoto), on olennaista pohdiskelu elämän ja kuoleman rajahetkestä. Siinä Pulkkinen ottaakin monella tavalla mielikuvitukselleen vallan. Hän panee henkilönsä pohtimaan raskauden keskeytyspillerin vaikutusta.

”Hän oli ottamaisillaan yhden tabletin, oli jo laskenut vettä lasiin, asettanut pillerin huultensa väliin. Kului puoli sekuntia, sekunti, sitten viisi. Pilleri oli kuivana ja sileänä hänen huultensa välissä. Koska tahansa hän olisi voinut kurottaa kielellään siihen, antaa sen alkaa sulaa ja imeytyä. Hän ajatteli ihmistä, joka alkiosta tulisi.”

Dianan tragediassa mielikuvitus saa sydänten prinsessan jatkamaan elämäänsä vielä hetkisen.

”Kaikki sanoivat prinsessaa sydänten prinsessaksi, koska prinsessan sydän oli niin erikoislaatuinen. Sitten tapahtui kauhea traaginen auto-onnettomuus, juuri kun prinsessa oli vapaimmillaan ja onnellisimmillaan uuden poikaystävänsä kanssa.”

”Hän palasi auton törmäyspaikalle, lennähti jokilaivaan, joka lipui Seineä pitkin. Hän sai mielijohteen mennä ja pujahtaa Louvren museoon, jonka läpi hän pikemminkin liukui kuin käveli, olihan hän nyt ihmisruumista vailla, pelkkä sydän, pelkkä mieli, pelkkä aie, pelkkä uteliaisuus. Hän kävi hymyilemässä Mona Lisalle, halaamassa Afroditen patsasta ja ilveilemässä Aurinkokuninkaan muotokuvan edessä.”

Suru ja onni

Tuntuu kuin Riikka Pulkkinen pohtisi voiko menneen elämän surusta päästä päättäväisyydellä ja sanallistamalla itsensä onnelliseksi. Lukiessa mietin itsekin sitä, onko se silloin vain pakenemista sanojen ja tarinoiden taakse. Yritys ajatella ja puhua itsensä onnelliseksi.

”Onni on päättäväisyyttä, sinä ajattelet. Onni on kykyä kertoa itsensä onnelliseksi.”

Pulkkinen ei ole ainoa huomiota saanut kirjailija, joka pohtii tarinallistamisen ongelmia. Siitä kirjoittavat esimerkiksi Finlandia-palkittu Iida Rauma ja Kari Hotakainen. Tarinallistamisen yksi ongelma on se, etteivät ihmisten elämäntapahtumat jäsenny ehjiksi tarinallisiksi kertomuksiksi. Ehjän tarinakerronnan muotoa rikkoo esimerkiksi Finlandia-ehdokkaaksi noussut Eeva Turusen katkelmallinen romaani Sivistynyt ja miellyttävä ihminen.

Häilyvien ja toisiinsa limittyvien ihmishahmojen romaanissa Pulkkinen kuvaa, kuinka me kaipaamme arvoituksellisiin tapahtumiin ja ihmisiin selvyyttä. Yritämme löytää ratkaisun. Siksi kirjaan tehty Philippan kuoleman syy selviää vasta aivan tarinan lopussa.

”Te kysytte kuka Philippa Laakso oli, Saga-Philippa sanoo, mutta kysymykseen ei ole yhtä vastausta. Te ripustatte hänen valokuviaan näytteille ja yritätte löytää ratkaisun arvoitukseen.”

”Tyydytte lopulta siihen, että tyttö on tyypillinen tarina tytöstä. Tyttö on tarina, ja sillä hyvä.”

“Mutta. Teiltä, kuten kaikilta, unohtuu yksi seikka. Tyttö oli lapsi. Tyttö oli, niin kuin muutkin tytöt, kaiken aikaa kehkeytymässä, niin puheissaan kuin teoissaan kuin ajassaankin. Hän olisi ollut sarja toteutumisia, niin arkisia, ettei niistä saa aikaiseksi kohua.”

Riikka Pulkkinen on taitava kirjoittamaan ystävyydestä, rakkaudesta, toisista huolehtimisesta ja kaipuusta. Hän onnistuu jälleen lumoamaan lukijan muistelemaan omaa nuoruuttaan ja silloisten tapahtumien vaikutuksia aikuiselämäänsä.

Katso keskustelumme Keravan kirjastossa täältä.

Runounelma hyvästä ihmisestä

Runounelma hyvästä ihmisestä

Omien kuvien kirkkaus

Omien kuvien kirkkaus