Haarautuvien muistojen puutarha
Sirpa Kähkösen Marius on haikean kaunis tarina rakkauden, kaipuun, viattomuuden, halun, luopumisen ja uhmankin tunteista. Romaanin laaja tunneskaala kasvattaa lukijan mielikuvitukseen lumoavan muistoihin haarautuvan puutarhan.
Päähenkilö Lili on kokenut suuren huumaavan ihastuksen ja halun täyttymyksen Peterin kanssa nuoruudessaan. Tätä hän muistelee yli keski-iän ikääntyneenä omassa puutarhamaisessa asumustossaan. Lili elää siirtolapuutarhamökissään luonnon keskellä ja tiiviissä yhteydessä siihen. Hänen ympärillään on lintuja, joille hän juttelee.
”Ovi heitti jyrkän varjon pensaisiin, ja äkkiä koko rastaiden ja kottaraisten sekaparvi nousi siivilleen yhtenä massana, vaienneena, humahtaen. Tuli aivan hiljaista, vain kaukaa puiden ja pensaiden ja aitojen takaa kantautui liikenteen vaimea humu, kuin kosken kohina etäisen betonisillan alla.
”Anteeksi! Ei ois tarvinnut lähteä”, Lili huudahti.”
Yhden vuorokauden romaanissa Lili muistelee nuoruuttaan ja matkojaan Euroopassa. Muistojen keskiössä on kaksi miestä Marius ja Peter. Lili odottaa puutarhaa hänen kanssaan kunnostanutta Mariusta palaavaksi. Peter on ollut aikoinaan Euroopan matkoilla kiihkeän yhdessäolon ja halun kohde.
Romaani on muistelujen kautta naisen kasvutarina oman suvun vaiheissa ja omassa sisäisessä muuttumisessaan. Nuoruuden äärimmäiset tunteet ovat hioutuneet muistoissa itsensä ymmärtämisen kautta ajateltavissa olevan kokoisiksi.
”Hän oli nuorena ollut äärimmäinen kaikissa tunteidensa ja tavoitteidensa ilmauksissa, oli ollut pakko oppia sanomaan mitä tahtoi, vaatimaan tilaa, tyttölapsen oli ollut, niin naisenkin siinä maailmassa, jossa hän varttui. Mutta kun melkein kaikki oli kiellettyä, kun ylimpänä tavoitteena oli hillitä itsensä, laskea kymmeneen, purra hammasta ja vaieta, niin tunteet, toiveet ja mielipiteet pauhahtivat esille kuin laava tai pitkään kytenyt maastopalo. Usein seurasi vahinkoa.”
Halu ja rakkaus
Nuoruudessaan Lili matkusteli paljon ja malttamattomanakin etsi itseään ja toista ihmistä. Hänellä oli paine päästä tukahdutetuista tunteistaan vapaaksi. Sitä vapautta Lili lähti etsimään Euroopan matkallaan. Hän kierteli tärkeillä kulttuuriseuduilla ja lopulta sattumankin kautta päätyi Pariisiin. Rakkauden kaupungiksi kutsutun taivaan alla Lili kokee huumaavan halun täyttymyksen. Mielenkiintoista on, että vastapuoli, Peter, ei halua suhteen kehittyvän rakkaudeksi. Lili olisi ehkä niin halunnut, mutta fyysinen kohtaaminen ja halun villi toteutuminenkin tuntui riittävältä. Lilillä itselläänkin oli vaikeuksia suhtautua rakkauteen. Tarinassa halu ja rakkaus näyttäytyvät erillisinä. Näin hän tilitti ystävälleen Inalle.
”Rakkaus ei sopinut hänen systeemilleen, niin hän aina sanoi, jos kysyttiin. Hän ei asiaa sen enempää avannut, mutta Ina tiesi kyllä, miksi hän pelkäsi. Hän ei tahtonut rakastaa muita kuin lapsiaan, toisen aikuisen rakkaus arastutti. Se tila, johon hän aina oli joutunut rakkauden vuoksi: hätä, pelko, turvattomuus. Olemisen reunamille suistuminen, jatkuva hylätyksi tulemisen odotus. Rakkaus oli kuin alituista lumimyrskyä, jossa kaikki katosi näkyviltä ja oli vain hämäriä hahmoja sokaisevan pauhun keskellä.”
Kähkönen kirjoittaa vahvasta naiseudesta. Elämä sotien jälkeen oli ollut vaikeaa suhteissa miehiin ja lapsiin. Nykyelämäkään ei ollut tasoittanut tasa-arvoa tarpeeksi naisille, jotta he voisivat asettua vapaasti suhteissaan miehiin.
Katseen kohde
Kehollisuus tai ruumiillisuus on olennainen osa tarinaa. Kirjan alussa Lili menee saunomaan ja katselee toisia alastomia naisia. Kähkönen kirjoittaa myös siitä miten toista ihmistä katsotaan ja millainen katsominen on sallitumpaa miehille kuin naisille.
”säädytön kaula-aukko, menettänyt kauneutensa, laiha vaaleaverikkö, hemaiseva hamonen, ränseä loputtomiin itkevä viisikymppinen, dynamiittinen milf, ihanan kokematon mutta hetivalmis keho, upea huohotin, kurvikas metsänkeiju; naisten kamppeista ja kehoista kertoilivat aina suurimmalla mielihalulla miespuoliset kirjailijat, samaan aikaan heidän mieshenkilönsä (nuo ihmisen perikuvat) saapastelivat tapahtumapaikoille ilman että kukaan sai tietää, mitä heillä oli yllään tai millainen takamus heidän housuissaan piili. Kukaan Lilin naisystävistä ei koskaan puhunut miestensä kehoista, ei kommentoinut mitään ulottuvuuksia, suuria tai pieniä, sillä miehiä piti varjella heidän hauraassa pontevuudessaan, nainen sai olla kiitollinen, että ylipäätään kelpasi, sillä lopultahan kauneinkin, täydellisinkin nainen oli vain vajaa mies.”
Kähkönen mainitsee, tosin ilman nimeämistä, naiselle sallittuna katselijana tunnetun suomalaisen naistaiteilijan. Hänelle oli sallittua pyytää miestä istumaan malliksi ja ammatinharjoittajana katsoa tarkkaan tämän kehoa.
”Jos hän olisi ollut maalari, hän olisi voinut pyytää Mariusta istumaan mallina. Se olisi ollut legitiimiä, se olisi ollut ammatinharjoitusta. Ja silloin hän olisi voinut katsoa, tarkkaan, kyllikseen. Hän ei koskaan ollut rohjennut katsoa yhtäkään niistä miehistä, joita oli rakastanut ja ihaillut. Oli kääntänyt ujosti katseensa, asettunut itse katsottavaksi. Jos olisi osannut pyytää, jos olisi rohjennut astua sukupuolensa asettaman rajan yli, hänellä olisi monta kertaa ollut tilaisuus nähdä mies kaikessa kauneudessaan. Antautuvana, vailla korskeutta, vailla verhoja, paljaana, herkkänä, naisen katseen hyväilemänä. Nytkö vasta hänen se piti käsittää.”
Puuttuva sukupolvi
Muistellessaan lapsuuttaan Lili ei muistele äitiään. Tarinasta ”puuttuu” yksi sukupolvi Lilin elämästä. Hän muistelee isoäitiään, mutta omasta äidistään hän ei kerro lukijalleen mitään. Onko niin, että Kähkönen kirjoitti edellisessä Finlandia-palkitussa teoksessaan 36 uurnaa – väärässä olemisen historia äiti-sukupolven pois?
”Isoäiti oli jäänyt leskeksi varhain, ei ollut avioitunut uudestaan. Lili oli kasvanut yksinäisten naisten keskellä, oli oppinut, ettei miehiltä voi odottaa mitään, ettei niiden varaan voinut laskea mitään. Niiden ei pitänyt antaa määräillä, kun eivät ne arkielämästä ymmärtäneet, ne kuvittelivat suuria, menivät ja viipyivät poissa, kaatuivat sodissa, katosivat, liukenivat, saivat kohtauksia ja kuolivat.”
Kirjassa Kähkönen esittää myös muutamia nykyajan kysymyksiä: Miksi meille on niin tärkeä osoittaa toisen ihmisen virheet ja synnit? Mitä moraalinen ylemmyys merkitsee sosiaalisen median aikakaudella? Mitä on digitaalinen kivittäminen?
Kähkönen on Kuopio-sarjassaan kuvannut nimikaupungin seutuja. Nyt paikkana on Helsinki. Tälläkin kertaa ylöskirjautuu rakkauden ylistyksen tapaisia maisemakuvia Helsingistä. Muistoista löytyy kauneutta, mutta nykypäivästä tehokkuuden rumuutta.
”Tämä ei ollut hänen ydinkaupunkinsa, se, josta kaikki muut kaupungit silmikoituivat, se, johon hän vertasi kaikkea muuta, se, jonka topografia oli painunut syvälle hänen ruumiiseensa jo lapsena. Mutta tämä oli kaupunki, jossa hän oli rakastanut, tehnyt työtä, synnyttänyt, halunnut, pettynyt, murtunut ja koonnut itsensä uudelleen. Tämä oli hänen kotinsa. Helsinki. Pieni piste maailmassa, itsestään suuria luulotteleva, niin kuin kaikki pääkaupungit, karu, välinpitämätön, rakas.”
Sisarteokset
Mariusta lukiessa tulee mieleen kaksi ”sisarusteosta”. Eeva Kilven Unta vain (2007), jonka hän kirjoitti jatko-osaksi Häätanhu -romaanille (1973). Siinä vanha nainen elää luonnon keskellä muistellen miehiään ja jutellen linnuille. Teosten tunneskaala on samalla tavalla kaihoisan herkkää.
Samoin kuin Eeva Kilven teoksessa myös Kähkösen Mariuksessa muistelut menevät säikeittäin limittäin keskenään. Kronologisuus ei ole muistelemisen runkona. Se tuo vaikutelman unenomaisuudesta, asioiden samanaikaisuudesta ja samanarvoisuudesta – toiset muistot eivät ole toisia tärkeämpiä. Vanhan ihmisen muistin sekavuuteen päin Kähkönen ei tarinaa vie.
Hänen olivat linnut: Marja-Liisa Vartio (1967). Teosta tutkineen Jyri Vartiaisen mukaan ”siinä nainen, kaunis sielu, näkee itsensä hauraana, passiivisena uhrina. Hän samastuu tähän rooliin ja pitää itsestään siinä: hän näyttää itsestään miellyttävältä. Tämä rooli antaa hänelle narsistista mielihyvää.”
Merkittävänä erona Vartion kirjaan on se, että siinä mies oli täyttänyt kuolleet linnut, joiden keskellä nainen joutui elämään. Kähkösen tarinassa Lili eli elävien lintujen seurassa.
Kähkönenkin kirjoittaa Lilin kauniiksi, hauraaksi ja kaipaavaksi, joka ei saa elämältään sitä mitä haluaisi.
Kirjailija Sirpa Kähkönen, kuva Laura Malmivaara
