Unenomaisen herkkä
Henkivakuutus on kaunis ja iso kirja elämän tärkeistä asioista ja kirjailijan työstä. Sen ääreen on hyvä hiljentyä ajattelemaan.
Kirjailija Riitta Jalonen oli aikonut lopettaa kirjoittamisen teokseensa Omat kuvat. Onneksi hän ei niin tehnyt. Uusin teos Henkivakuutus on pysähdyttävän kaunis ja ajatuksia herättävä teos. Se kuvaa luovan kirjailijan elämää mutta houkuttaa myös ajattelemaan mitä kirjallisuus kaikkinensa on.
”Kun luovuin kirjoittamisesta, kaipasin eniten oman minän ja fiktiivisen minän kanssa jaettua aikaa.”
Teos alkaa kärpäsistä:
”Eilisen kohdalle merkitsin kalenteriin, että kärpäsiä on tullut neljä lisää, tämän päivän kohdalle kirjoitan vain yhden sanan: puu.”
Kärpäset ovat tarkkailijoita ja häiritseviä tekijöitä, jotka pakottavat reagoimaan. Jokin tai jotkin asiat alkoivat ilmeisesti ärsyttää/houkuttaa Riitta Jalosta tarkkailemaan ympäristöään. Kohteena oli vanha puu, joka aiottiin kaataa.
”Metsuri saapuu pihalle tuulettomana päivänä. Kuusen lähelle on ajettu nosturi. Katselijat on käsketty etäämmälle. Ihmettelen etten näe kenelläkään kameraa. Luulisi, että ison ja vanhan ja paljon nähneen puun kaato kuvataan. Haen oman kännykkäkamerani ja räpsäytän pari kuvaa.”
Puu herättää minulle lukijana yhteyden kirjailijaan itseensä. Varsinkin, kun hän myöhemmin epäilee, ettei hänen teoksistaan saisi yhtä korkeaa pinoa kuin tuo puu on. Uskallan olla eri mieltä. Jos kasattaisiin kaikki Jalosen kirjat, joita on myyty ja joita on kirjastoissa, voisi tuo pino olla hyvinkin kaadettavan puun korkuinen.
Puu toimii hyvin myös kirjailijan vertauskuvana. Runko on itse kirjailija ja oksat hänen luomiaan teoksia.
”Ehtisin nähdä puun vuosirenkaat, jos menisin katsomaan. Voisin erottaa kasvamisen hyviä ja huonoja vuosia ja laskea ne renkaista. Kirjat eivät ole jyrkkäreunaisia, vaikka ne ilmestyvätkin toisistaan irrallaan. Pikemminkin ne kuuluvat toinen toisilleen ja yhdessä pyrkivät kohti jotakin, mistä en enää ole varma.”
Jalonen kirjoittaa lapsuudestaan ja hetkestä jolloin oppi lukemaan.
”Lyhtypylvääseen kiinnitetyssä lapussa luki isoilla kirjaimilla IHME, ei mitään muuta. Kallistelin päätä puolelta toiselle ja otin sanan mukaani. Matkalla kotiin juttelin itsekseni, että ihmeellä tarkoitetaan kirjoja. Olin juuri oppinut lukemaan ja kirjaston kirjaa lukiessa tuli outo olo, niin kuin olisin kurkottanut kauas kodista.”
Kello henkivakuutuksena
Mielikuvitukselliselta tuntuva tarina henkivakuutuskellosta on todellinen muisto Jalosen lapsuudesta. Silloin vakuutuskauppiaat markkinoivat kelloa, joka kävi vain, jos siihen laitettiin kolikoita.
”Isä kertoi, että kello tarvitsi kolikoita. Ilman niitä viisarit eivät liikkuisi ja näyttäisi aikaa. Jos unohtaisi panna kolikot niin kuin ohjeessa sanottiin, kello pysähtyisi. Kello oli ostettu minulle ja sillä oli juhlallinen nimi: Henkivakuutuskello. Oli tärkeää, ettei se lakannut käymästä.”
Vakuutusmyyjät kävivät keräämässä kelloon kertyneet rahat ensin keittiön pöydälle ja siitä salkkuihinsa. Jalosesta oli outoa, että jonnekin koottiin rahoja hänen henkensä takaamiseksi. Vakuutuksen kummallisuuteen liittyi sekin, että säästöistä maksetaan vain osa. Jos vakuutettu kuolee ennen kuin hän on täyttänyt 10 vuotta, suoritetaan vakuutussummasta vain yksi kymmenesosa kutakin hänen jo täyttämäänsä ikävuotta kohti, kuitenkin vähintään suoritetut vakuutusmaksut, Jalonen kirjoittaa.
Toivo asettuu asumaan myötätunnon pesään
Jalonen kuvaa kuinka hän kirjoittaa kynällä ja lukee tekstiä ääneen. Kieli on tässäkin teoksessa taas hivelevän kaunista ja herkkärytmistä. Tuntuu, että kirjailija on tosiaan lukenut sitä ääneen.
”Kun pysäytin kynän, pienensin kirjoittamisen rakentamaa myötätunnon pesää, jossa toivo oli tottunut asumaan. Paras henkivakuutukseni on kaunokirjallisuuden antamaa, kirjoittamista ja lukemista.”
Myötätunto on tunne ja asenne, jossa tunnistamme toisen ihmisen tai jonkin olennon kärsimyksen ja haluamme auttaa sen lievittämisessä. Jaloselle ilmeisesti tuottaa myös tuskaa asettautua eri ihmisten suruihin ja onnen tunteisiin ja tuntea myötätunnetta. Hänestä huokuu niin suurta humaanisuutta ja huolta kanssaihmisistä ja yhteiskunnasta, että voin kuvitella sen olevan joskus raskasta. Mutta juuri tuollaisia herkästi aistivia kirjailijoita me lukijat tarvitsemme ja etsimme.
Arkisen elämän vienosta onnestakin Jalonen kirjoittaa kauniisti. Hän kertoo kuinka:
”Vuosikymmenien kuluessa me aloimme Johanin kanssa rakastaa toisiamme kuin pöytä ja pöytäliina aamun lehteä. Mutta ennen sitä me rakastimme toisiamme ilman vertauskuvia. Kun rakastaa kahta miestä yhdessä miehessä, toista jonka tuntee ja toista jota ei tunne, on kahdessa elämässä, omassaan ja jonkun toisen joka ei tiedä edes olevansa olemassa.”
Kirja kuvaa myös hiljaisuuden tärkeyttä. Jos asiat ovat ilmiselviä, niitä ei tarvitse puhua puhki, ”ne eivät kaipaa ympärilleen ymmärtävän puheen tulvaa. Ilmiselvillä asioilla pitää olla ympärillään ilmaa.”
Herkkäuskoinen kirjailija
Riitta Jalonen kirjoitti edellisessä teksessaan Omat kuvat siitä, kuinka hankalaa ja tuskallistakin on kirjoittaa ihmiset näkyville. Kirjailijan pitää elää niin kauan toisessa, että omasta minästä lohkotaan uusi. Hän sanoo olevansa mukana kirjoittamissaan ihmisissä.
Vielä vuosi sitten Jalonen ajatteli olleensa varma, että pystyy nipistämään sanat pois. Silloin hän ei ilmeisesti tiennyt tai tunnustanut itselleen ”että sanoilla on etukäteen piirretty reitti, jota seuraamalla voin kokea elämäni tärkeäksi.”
Kirjailijana Jalonen kuvaa olevansa kuin imupaperi, koska mieleen on tarttunut aineistoa sekä eläviltä että kuolleilta. Sanojen paljoudesta hän on siivilöinyt paperille vain osan. Tilaa pitää jättää sille mitä ei sanota, Jalonen kirjoittaa.
Herkästi Riitta Jalonen kirjoittaa teoksensa lopussa siitä mikä on niin tärkeää, että sitä on vietävä eteenpäin.
”Omaksi kirjoitettu kuva ei ole enää sama. Se on vinossa, elämä kääntelee sitä alituisesti. Äiti makasi vuoteessaan pienenä. Hän katsoi silmiini ja sanoi: ”Viekää tämä hellyys eteenpäin.”
Näkemyksessä on samanlaista varmuutta elämän herkkyyden voimasta ja tärkeydestä kuin Eeva Kilvellä.
Kirjailija Riitta Jalonen, valokuva Marjaana Malkamäki kirjan kannen suunnittelu Laura Lyytinen
