Luonto runojen lähteenä – Konneveden naistenviikon runokeskustelu
Kolme keskenään erilaista runoilijaa oli esillä Konneveden taidetapahtumassa 20.7. 2026, kun aiheina olivat Eira Stenberg, Anne Hänninen ja Sirkka Turkan runot. Turkan tuotantoa esitteli hänestä elämäkerran kirjoittanut Ulla Janhonen.
Keskustelun pohjaksi luin heidän tuotantoaan läpi. Suosittelen runoilijoiden tuotannon läpilukemista, koska siten saa kattavan käsityksen kunkin runoilijan äänestä. Ulla Janhosen elämäkerta Sirkka Turkasta on sekin upeasti tehty.
Keskustelimme runojen yhteiskunnallisuudesta, huumorista, käsitteiden ravistelusta ja luonnosta sekä eläimistä. Teen nyt rajauksellista väkivaltaa näiden runoilijoiden tuotannosta ja keskustelustamme, kun poimin vain muutamia asioita tähän artikkeliin.
Runoilija ja luonto
Yhteistä näille runoilijoille tuntui olevan suhde luontoon ja siitä kirjoittaminen. Kun Eira Stenbergin ja Anne Hännisen runoteosten ilmestymisiä käy läpi alusta viime vuosiin, niistä huokuu huoli luonnon muutoksista ja nykytilasta.
Stenbergin julkaistessa ensimmäisen runokokoelmansa vuonna 1966 luonnonsuojeluliike oli vasta heräämässä yhteiskunnalliseksi asiaksi Suomessa. Vuosikymmentä voisi nostalgisen kaunistavasti ajatella vilpittömyyden ajaksi ja uuden maailman etsimiseksi. Stenberg kirjoittaa ensimmäisessä kokoelmassaan Kapina huoneessa (1966):
”...Meitä oli tässä joukko lapsenkaltaisia, jotka vilpitöittivät maailmaa, mustuivat kuin kukkaset hallassa. Sitten meillä oli vielä voileivät ja me retkeiltiin parittain lehmipolkuja pitkin. Ja voi mikä hartaus vallitsi maailmaa, siitä ei ottanut kukaan selvää, se kihosi hattuun, eikä meistä kukaan tullut edes ajatelleeksi pähkäpäisyyttä, ja sehän meidät pelastikin säihkämästä sairaiksi. Sillä miten ihminen voi pelastaa hulluutensa, jos hän sortuu järjettömien joukkoon?”
Viimeksi julkaistussa kokoelmassaan Siksi seurustelen varkaiden kanssa (2002) uhkakuvia on tullut Stenbergin luontoon:
”Älä työnnä kättä puun onkaloon,
siellä on joku jolla on hampaat tai piikki,
kynnet, pesä täynnä kosteita munia,
yhä lämpimiä,
niiden kuori särkyy sormiin ja keltuainen kirkuu
niin että pakenet
ja puu huutaa perääsi:”
”Vain eläimillä on lupa, niillä on sopimus puun kanssa.
Ihminen on puunhakkaaja, metsuri, tappaa puun
paperiksi, leikkii tulella,
ei näe kekäleiden katsetta.
Ei huomaa kun hengitys lakkaa, happi loppuu,
että juurakko muistuttaa istukkaa
kun kanto käännetään nurin.”
Vuonna 1978 ensimmäisen kokoelmansa ,Yön tina sulaa aamuun, julkaissut Anne Hänninen on kirjoittanut paljon luontolyriikkaa. Hänellä on melkeinpä panteistinen suhtautuminen luontoon - ei ehkä jumaluskoisesti vaan niin, että viisaus ihmisille tulee luonnosta. Luonnossa on jotain pyhyyttä, kovuutta ja herkkyyttä.
”Olla edelläkävijä: ei poimia kiviä, ei kivittää,
Ei poimia ruusuja; ei tappaa.
Olla periaatteissaan kivenluja,
herkkyydessään hellempi liljaa.”
”Oi, elävä luonnonposki, milloin tahansa sinut tullaan viiltämään halki teknologian teloituslavalla.”
Lähes viisikymmentä vuotta myöhemmin julkaistussa kokoelmassa Yön väliverho (2025) luonnosta on tummanpuhuvia ja tuhoa enteileviä varoituksia.
”Kasvien paratiisi alkoi rehevöityä yli 253 miljoonaa vuotta sitten. Vesiputouksien usvainen valo, hiilimetsät. Satumaiset saniaispuut, siemensaniaiset, käpypalmut.”
”Pitkät jäähyväiset. Ja nopeat. Minne ihminen ilmestyi siellä yltyivät sukupuutot. Kaivauksissa villimammutin luita jääkauden aroilta. Syöksyhampaiset, söivät vain kasveja. Eikö ihminen nyt malta odottaa; kiire hävittää etuajassa. Sekunnissa voi hajota miljoonia vuosia rakentunut – ja ryöstetään vallan raaka- aineiksi. Luodaan keinojäljitelmät olevasta.”
Anne Hänninen kirjoittaa siilistä, jolla ovat piikit ihmistä vastaan.
”Siili: elävä fossiili. Sitkeä.
15 miljoonan vuoden takaa selvinnyt taistelija, nyt piikkisuoja ei ihmistä vastaan auta.”
”Taas on potkittu siili tohjoksi. Hakataan laudoilla.
Toinen hukutettu suihkulähteeseen. Ja jossain siili
suljettu muovipussiin ja työnnetty viemäriputkeen:
joku löysi ja vapautti, vatsassa poikasia.”
Runojen yhteiskunnallisuus
Yhteiskunnallisia havaintoja ja ajankuvia löytyy Stenbergiltä, Hänniseltä ja Turkalta. Sen ei tarvitse olla poliittista kantaaottavuutta – myös luonnosta kirjoittaminen on yhteiskunnallista, kun se sijoittaa ihmisen yhdeksi tekijäksi luonnon muutoksissa.
Yhteiskunnallisuus on tarttunut Stenbergin ja Hännisen runoihin ajankuvina. Stenbergin runossa vilahtaa Vietnamin sota ja Hännisellä kaksoistornit. Anne Hänninen kirjoittaa rajustikin kokoelmassaan Yön väliverho (2025). Runoissa kertoja häpeää olla ihminen ja ihminen on vieraslaji, jumala ei puutu ja pahimmat tuhoaseet ovat pahimpien käsissä.
Stenberg pohtii leikkisästi myös kasvatusta.
“Ei huolella kasvatetulta ikinä huolet lopu. Kumma vain, että tästä on tullut kasvatusihanne. Huolellinen ihminen on aina huolissaan.”
Runoilija voi tiivistäessään laittaa tekstiinsä elämänmittaisia aikatasoja lyhyesti ilmaistuina. Kysyin heiltä, onko runoilija kuin optikko, kun hän tarkentaa ja terävöittää lukijan katseen tiettyihin asioihin. Ajatus syntyi Stenbergin runosta Oodi kahdelle sähkönappulalle.
”Mutta olipa tämän laita miten tahansa, optikko, fraseologinen lintu, on yhteiskunnallinen eläin, pariutuu käsitteiden kanssa. Ja mikä syntyy? Käsitys kielen tarpeellisuudesta.”
Hänninen ja Stenberg pitivät vertausta oikeansuuntaisena, joskin rajaavana siten, että se vaatisi lisämääritystä.
Sirkka Turkka hioi kovasta elämästään runohelmiä.
Ulla Janhonen julkaisi Sirkka Turkasta elämäkerran Sirkka Turkka - Tähti kuuttomassa yössä (2024). Hän kävi läpi laajan aineiston Turkan tuotannosta ja kartoitti artikkeleita eri lähteistä. Lopputuloksena on hieno teos kovaa kokeneen runoilijan elämästä. Janhonen on selvittänyt Turkkaan liittyneitä arvoituksia ja nuoruuden tragediaa.
Turkka julkaisi ensimmäisen kokoelmansa yli kolmikymmenvuotiaana. Hän työskenteli kirjoittamisen lisäksi muun muassa Helsingin kaupungin kouluvirastossa, lomasijaisena Auroran sairaalan kirjastossa, Nikkilän sairaalan kirjastossa, Espoon tallissa tallimestarina ja hevosten hoitajana Honkolan kartanossa Urjalassa. Tämä näkyy Turkan runoissa.
Janhonen pitää Turkan runoja karhean humoristisina ja elämää laajasti kokeneen tekijän omaperäisinä havaintoina. Janhosen kirjassa Turkka kertoo:
”Tosin runo on vain sirunen elämää. Se ei koskaan ole koko todellisuus. Se ei voi koskaan olla elämän koko kuva, parhaimmillaan ehkä osa siitä, yksityiskohta. Mutta tällaisten yksityiskohtien avulla voimme joskus välähdyksenomaisesti aavistaa jotain kokonaisuuden rakenteesta. Tämä on tärkeää. Siksi kirjoittaminen on tärkeää. Siksi myös runot ovat tärkeitä.”
Aura Nurmi teki Turkan haastattelun vuonna 2019 kirjailijan jo ollessa sairaalassa. Siinä Turkka korostaa eletyn elämän vaikutusta runoilijalle.
”Onnettomuudesta kehittyy tuskaa,” Sirkka jatkaa painokkaammin. ”Yleensä kirjailijoilla ei oo kauheesti taskussa sellaisia kokemuksia. Eikä susta tuu kirjailijaa, jos ei tuu surua.”
Ulla Janhonen kertoi Turkan nukkuneen lapsena nojaten lehmän kylkeen. Eläinrakkaus oli syvää elämässä ja runoissa. Konneveden keskustelussa kirjailija Anne Hänninenkin kertoi levänneensä lehmien kanssa. Keskustelun lopuksi Hänninen luki runonsa:
”Jos olisin lehmä niin karkaisin. Riimuista, korvamerkeistä, robottilypsykoneista. Juoksisin aholle, metsään, järvelle. Villien niittyjen tuoksuihin. En antaisi ottaa kiinni. Minut teloitettaisiin mutta jonnekin kukkakedolle, sammalkiven kupeeseen. Kerttusten laulaessa.
Ei sähköiskuihin kun putoilisin alas ja nousisin taintumuksesta, edestakaisin lattian betonille ja ylös, ja iskut uudelleen ja näkisin jaloistaan roikkuvan päättömän lehmän koukussa edessäni.
Kerran makasin lehmien kyljessä apilahalmeessa. Lämmin hengityksen höyry, apiloiden meden tuoksu. Orvokki, Mansikki, Nupo. Vaniljaisen vaalea Nupon pää rintaani vasten.
Suuret vilpittömät silmät.”
