Nov 28

Nov 28 Isoja teemoja Finlandia-listassa

Kaunokirjojen Finlandia-ehdokaslista on ennen muuta isojen teemojen valikoima. Pidän listaa hyvänä ja tärkeänä. Valinnoillaan esiraati on ilmeisesti halunnut kiinnittää huomiota luontokadon uhkiin, uskonnon merkitykseen, menneiden sotien ja väärinymmärrysten vaikutuksiin ja valtakulttuurien vaihtoehtoihin.

Kaksi kirjoista muodostaa parivaljakon. Iida Turpeisen Elolliset kuvaa aikaa, jolloin eräs laji metsästettiin kadoksiin maapallolta. Laura Gustafssonin Mikään ei todella katoa on tavallaan tämän kehityksen nykyinen surullinen vaihe. Teos kritisoi teollistunutta eläinteollisuutta ja peräänkuuluttaa eläinten oikeuksia.

Laura Gustafsson: Mikään ei todella katoa

Kirjasäätiön sivuilla:

”Kirjani ovat aina sivunneet eläinkysymystä, mutta vasta nyt tohdin kirjoittaa aiheesta suoraan. Tämä asia on minulle tärkeä, ja halusin olla varma, että osaan ilmaista itseäni parhaalla mahdollisella tavalla. Teos sijoittuu eläinteollisuuden ja sitä vastaan kamppailevan aktivismin piiriin, mutta pohjimmiltaan kirjassa on kyse rakkaudesta.”

”Halusin alun perin kirjoittaa kaiken elämän ykseydestä ja yhteydestä. Aihehan on varsin abstrakti. Sitten elämääni ilmaantui koira, ja samaan aikaan tein paljon vapaaehtoistöitä eläinten turvakodissa.”

”Harva ihminen haluaa aiheuttaa kärsimystä muille eläimille. He tuppaavat vain omaatuntoaan enemmän seuraamaan tottumusta ja sitä, mitä yhteiskunnassa milloinkin pidetään normaalina.”

Gustafssonin kirjassa keski-ikäistyvä eläinaktivisti vierailee salaa eläintiloilla ja kuvaa eläinten kärsimyksiä. Kirjailijan mukaan tällaista teosta ei olisi voinut kirjoittaa vielä viisitoista vuotta sitten, tai ainakaan se ei olisi saanut sille kuuluvaa huomiota. Tämä siitä huolimatta, että eläintilojen epäkohtia on kuvattu ja asiaa tuotu julkisuuteen jo ainakin viidentoista vuoden ajan.

Teos on saanut tänä vuonna dramaattisesti ajankohtaisuutta, kun sen julkistamisen jälkeen Suomessa on lintuinfluenssan uhan vuoksi jouduttu lopettamaan lukuisia eläintarhoja.

Gustafssonin kirja on varsin raju – sen luettuaan kyseenalaistaa omia ruokavalioitaan. Ihmiset ovatkin Gustafssonin kirjassa raadonsyöjiä. Kansanedustajatkin saavat kuulla kunniansa ja keskustapuoluetta arvostellaan. Huoltovarmuuteen vetoaminen kyseenalaistetaan.

”Kansanedustajat häpeävät. Kaikki häpeävät, paitsi keskusta, joka saa joka kerta tahtonsa läpi kuin hemmoteltu kakara. Maa- ja metsätalousministeri, itsekin sika- tai broileritilallinen, turkistarhaaja tai maidontuottaja, sanoo, että kyllä se on niin, että eläimet ovat talonpojan parhaita työkavereita ja huoltovarmuus ja Suomen ilmasto, helsinkiläiset hiljaa. Mikään ei muutu. Pakko silti yrittää.”

Laura Gustafsson on hyvin tietoinen eläinkuntaa kohtaan suuntautuvista vaaratekijöistä. Hän laittaa henkilönsä seisomaan Mustikkamaan meren rantavedessä ja pohtimaan silakan kohtaloa jo ennen kuin silakkakiintiöistä kohistiin.

”Mustikkamaan uimarannalla seisomme saastuneessa Itämeressä, jossa troolarit imaisevat verkkoihinsa silakkaparvet ja sylkevät ne rehuksi turkistarhoille ja lohenkasvatuslaitoksiin. Silakoiden suku on vaarantunut. Merten ekosysteemit romahtavat.”

Mutta kuinka toivottomaksi kirja kaiken kaikkiaan tekee? Gustafsson sanoo, että hän halusi kirjoittaa rakkaudesta. Se rakkaus on tässä kertojan kiintymys ja rakkaus eläinkuntaa kohtaan. Hän saa hoivattavakseen naapurinsa koiran, joka kulkee lähes kaikkialla mukana. Kertoja kiintyy siihen, mutta myös muihin eläimiin. Tulee vaikutelma, että kirjailijan mukaan meidän tulee olla kiitollisia eläinkunnalle, nostaa se siihen arvostukseen, jonka se ansaitsee.

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Kuurupiilon anatomia

Kirjasäätiön sivuilla:

”Kirjassani yhdistyy minulle tunnusomaiseen tapaan useampia ajatuksia, jotka ovat askarruttaneet mieltäni. Niitä ovat nykyhetken ja menneisyyden ideologiset liikehdinnät, utopiat ja maailmanparantaminen kaikissa muodoissa. Minua kiinnostaa, miten arvoista kehittyy ideologioita, jotka usein mutatoituvat kauaksi lähtökohdistaan.”

”Kirjan maagis-realistiset tapahtumat sijoittuvat punkin syntyaikaan: nuoruuteni 1980-lukua hallitsi monokulttuuri ja yksi totuus. Kiinnostuin punkista jo pikkukylän alakoulua käydessäni musiikin, tyylin ja asenteen vuoksi. Punk näyttäytyi irtiottona ahtaista normeista. Romaanissa voi näkyä tietty antinormatiivinen anarkistisuus – halusin kirjoittaa aiheesta punkisti.”

Jääskeläinen sanoo tavoitteekseen kirjoittaa oma versio punkin historiasta ja merkityksestä. Siitä muodostuu kuva kapinallisuudesta 1970- ja 1980-luvuilla. Mutta oman reaalifantasiatyylinsä tapaan Jääskeläistä eivät pidättele kerronnan realistisuuden kahleet. Mielikuvitukseltaan rikas kirjailija kuljettaa lukijaa maan päällisistä asioista maan alaisiin käytäviin. Kohtaukset katakombeissa ovat surrealistisen hurjia.

Kapinallisuus antaa kirjan henkilölle mahdollisuuden etsiä samanhenkisiä ryhmiä ja tulla hyväksytyksi. Kirja osoittaa myös sen, että tietyn vaiheen jälkeen kapinallisuuskin saattaa kääntyä itseään vastaan ja jähmettyä uusien tiukkojen sääntöjen alaisuuteen. Yhteiskunnan normien kyseenalaistamisen kautta Jääskeläinen pääsee kuvaamaan, kuinka tavanomainen tapa elää näyttäytyykin hassulta ja jopa järjettömältä.

Kirja alkaa piiloutumisleikistä, jossa kertojan isoveli Alvar katoaa ja hänet on etsittävä. Tästä leikistä tulee tarinassa alkuperäistä keveyttä suurempi ja traagisempi. Viattoman tuntuinen leikki-etsimis-ajatus sopii toki myös kirjailijan työn perusluonteeseen. Kirjailijahan kuvittelee todellisuuden ja etsii tarinassa toden ja katoavaisuuden rajoja.

Jääskeläisen kirjaa voi pitää myös kertomuksena ihmisten halusta toisaalta tulla nähdyksi ja hyväksytyksi johonkin yhteisöön mutta myös halusta jättäytyä näkymättömänä ulkopuoliseksi.

”En tuntenut ketään ja pidin alusta asti matalaa profiilia. Mumisemalla jotain epämääräistä varmistin, ettei nimeni jäänyt kenenkään mieleen. Jos joku puhutteli minua oikealla nimelläni, en ollut kuulevinani. En sallinut kenenkään katsoa minua silmiin niin pitkään, että kasvoni olisi muistettu jälkeenpäin. Kehittelin jokaiseksi päiväksi erilaisen ilmeen, vaihtelin kampausta, kävelytyyliä ja istuma-asentoa. Käytin mitäänsanomattomia vaatteita. Olin harmaa toukka, sosiaalisesti näkymätön.”

Antti Hurskainen: Suntio

Kirjasäätiön sivuilla:

”Tämä on totaalinen uskontokirja – mutta ei kuitenkaan pamfletti omasta uskonelämästäni. Käsittelen teologian ja kristinuskon ydinkäsitteiden kautta tärkeitä asioita. Syntiä, kuolemaa, elämää ja armoa. Teos on hyppy suoraan syvään päähän.

”Haluan osoittaa, että nämä ovat käyttökelpoisia käsitteitä. Raamattua voi käyttää ja se on suoraan elämässä kiinni oleva asia. En häivytä pois sitä, että tämä romaani on kristityn ihmisen kirjoittama. Useinhan taiteilijat käsittelevät uskontoteemaa niin, että etäännyttävät itsensä.”

Antti Hurskainen on kirjoittanut vakavan kirjan kristinuskosta. Teos jakautuu kahteen osaan. Alkuosassa suntio Turtola keskustelee kirkkoherra Sirénin kanssa. Toisessa osassa vankilaan joutunut suntio kirjoittaa kirjeitä muun muassa kirkkoherralle, entiselle vaimolleen, isälleen, lentopallokavereilleen, Jumalalle ja presidentti Sauli Niinistölle.

Jo kirjan alussa tulee vaikutelma, että kristinuskon perusteet ovat huonossa kunnossa. Kirvesmiehen taidot osaava suntio korjaa saarnastuolia, jonka portaat kaipaavat vahvistusta.

Teos laittaa lukijan ajattelemaan Jumalan armoa, toivoa ja rakkautta. Siinä on samankaltaiseen koettelemukseen menevää ehdottomuutta kuin raamatun tarinassa, jossa Jumala kyseenalaistaa Abrahamin uskon ja sitoutuneisuuden voimaa. Turtolan ja kirkkoherra Sirénin keskustelut ovat shakinpeluuta sanoilla. Tarinaan Hurskainen liittää Ingmar Bergmanin elokuvat Talven valoa ja Seitsemäs sinetti.

Kirjassa on kevytuskovaisuuden kritiikkiä. Hurskainen käyttää termiä tyynyjumala, jolla jumalanpalveluksiin osallistuvat rouvat tynnyttävät mieltään.

Maallistumisen vaikutuksestakin kirja kertoo, kun Hurskainen panee suntion ja kirkkoherran keskustelemaan tavarakapitalismista ja kuluttamisesta.

”Onko kirkossamme sitten muita esineitä, joiden edestä olisit valmis vaarantamaan henkesi? Minähän olen sellainen materialisti, että pidän ainetta pyhänä. Kysymyksesi on vaikeampi kuin tavarakapitalismin piirissä halutaan ajatella. Kuluttaminen perustuu esineiden halveksuntaan. Ei sinullekaan taida olla yhdentekevää, mihin kuppiin kaadat aamukahvisi.”

Nyt kun Ukrainan sota jatkuu ja Gazassa ihmiset joutuvat keskelle sodan tuhojen kauheutta, on suuri houkutus ajatella Jumalan taas nukkuvan. Yksi kysymys kirkkoherran ja suntion keskustelusta nouseekin esiin – miksi Jumala on hiljaa.

Pastori Dietrich Bonhoefferin natsihallinnon tutkintavankeudessa kirjoittamat kirjeet ovat teoksessa mukana. Usein ajatellaan, että Jumala nukkui kuin Hitlerin ja sotien hirmuteot tapahtuivat.

Minulle Hurskaisen kirja laittoi ajattelemaan, että uskossaan varmoina ja tyytyväisinä olevien ihmisten tulisi kyseenalaistaa uskonsa perusteet koko ajan.

Sirpa Kähkönen: 36 uurnaa väärässä olemisen historia

Kirjasäätiön sivuilla:

”Kirjassa kerrotaan tyttären ja äidin suhteesta, mutta sen vanhemmuuteen liittyvät teemat eivät ole sukupuoleen sidottuja.”

”Aloitin tämän kirjan kirjoittamisen viime vuonna äidin kuoltua. Kyse on kuitenkin elämänmittaisesta prosessista, eli nämä ajatukset ja kokemukset ovat tuntuneet elämässäni vuosikymmeniä. Pystyin kirjoittamaan rakkaudesta äitiini vasta nyt. Nyt hän ei ollut enää torjumassa tunteitani, vaan hänen vainajahahmonsa ottaa vastaan kaiken rakkauteni. Tätä teosta olisi ollut vaikea kirjoittaa äidin eläessä. Niin raskas ja monimutkainen meidän suhteemme oli.”

”Tämä ei koske ainoastaan äitien ja tyttärien suhteita vaan se on yleisinhimillinen teema. Jokainen meistä kysyy jossakin vaiheessa, millaisia ovat vanhempani ja mikä minä olen sukupolvien ketjussa. Tutkin teoksessa erityisesti hiljaisuuksien periytymistä perheissä, suvuissa ja yhteiskunnassa sekä vaiettujen asioiden vaikutuksia ihmiskohtaloihin.”

”Kun tein tätä kirjaa, laitoin peliin kaikki voimavarani ja koko luomiskykyni. Nyt sisälläni on hiljaisuus.”

Kuopio-sarjassaan Sirpa Kähkönen on kirjoittanut menneiden sukupolvien traumoista, sotavuosien koettelemuksista mikrohistoriamaisesti sukujen tapahtumien kautta. Näihin teoksiin Kähkönen on käyttänyt mielikuvituksen sallimaa kaikkitietävää kertojaa. Nyt lähtökohta oli kokonaan toinen. Äitinsä kuoleman jälkeen Kähkönen avasi äidin pitämät päiväkirjat. Niihin kirjoitettuja asioita voi jossain määrin pitää todellisina.

Kirjan alussa Kähkönen korostaa, ettei tämä teos ole romaani eikä käytössä ole kaikkitietävää kertojaa.

”Lyön ikkunan kiinni. Sinne jää lintujen huuto, huoneessa on hiljaista. Kyllä hiljaisella tutkimuksella kaikki selviää, uskottelen itselleni. Otan pinosta kirjan, se on vuodelta 1944, löysin sen antikvariaatista kauan sitten, silloin kun maailmankuvani oli vielä sovitteleva, romanttinen, hellä. Silloin kun minulla oli käytössäni kaikkitietävä kertoja. Nyt ei maailmankuvaa eikä kaikkitietävää enää ole.”

Yhdessä kohdassa Kähkönen kirjoittaa, että kuviteltu historian muisteleminen, kirjoitus pääsee lähemmäksi oikeellisuutta kuin tutkiva historian kirjoitus.

Tämä ei ole tavanomainen romaani tai elämäkerta. Tässä kirjailija keskustelee menneiden ihmisten kanssa. Se tuo siihen vielä henkilökohtaisemman ja koskettavamman otteen kuin tavanomaisessa elämäkertamaisessa muistelussa.

Alaotsikko väärässä olemisen historia kuvaa sitä kuinka paljon ja monissa asioissa Kähkösen sukuun kuuluvat ja muutkin kansalaiset ovat olleet väärässä. Se tarkoittaa yhteiskunnallisten väärintulkintojen lisäksi henkilökohtaisissa suhteissa väärin ymmärrykset ja tekemiset.

”Väärässä olemisen perintö on myös minua, äiti, ja sen takia minä saan kritisoida sitä, saan avata sen, saan rikkoa solun kuin kananmunan. En minä pidä vanhoja pyhinä. Mutta en myöskään heitä pilkkaa, en heistä luovu. En häpeä taustaani.”

Kähkönen kirjoittaa riipaisevasti omasta äidistään, jonka nuorena auto-onnettomuus kolhi fyysisiin ja henkisiin vammoihin. Yksityisestä muodostuu hienolla tavalla myös kuva naisen roolin muuttumisesta 1960-luvulla. Hän kuvaa kuinka musiikki ja muoti tulivat nuorten naisten elämään.

Sodan jälkeen syntyneiden lasten kasvatus on ollut kovaa. Lapsille opetettiin lyömään takaisin ja pärjäämään, jos joku kiusasi.

Vaikean menneisyyden taakoista huolimatta teos kuljettaa lukijaa pois katkeruudesta ja kohti ymmärrystä.

”Minä en ole katkera kohtaloista, minä suren niitä syvästi. Suren niitä oppeja, joiden mukaan ihmisten parhaat tarkoitukset saadaan käännettyä heitä vastaan ja joiden avulla heidät häväistään ja murskataan. Suren liian suurta idealismia, joka lapsiin istutetaan vastustuskyvyttöminä ja joka altistaa heidät Kantajuudelle. Ja kyllä, äiti, Neuvostoliittoa minä syytän enkä ihaile.”

Miki Liukkonen: Vierastila

Yllättävä valinta esiraadilta oli ottaa kesällä kuolleen Miki Liukkosen teos Vierastila mukaan kuuden joukkoon. Uskon, ettei poismenon julkisuudella ole ollut merkitystä teoksen mukaan ottoon, vaan se on valittu kielellisenä merkkiteoksena.

Liukkosen kirja on kuitenkin ongelmallinen. Suomessa on ehkä vain yksi henkilö, joka on voinut lukea tämän kirjan tavallaan neutraalisti – Miki Liukkosen vielä eläessä. Hän on kustannustoimittaja Samuli Knuuti. Hän ohjeisti Mikiä kirjoittamaan suoraan kirjailijahahmon mukaan teokseen.

”Mutta haluaisin kirjoittaa Renistä kirjan. Se on mahdollista, nähdä kaikki ultimaattisen substanssin liekissä. Kattavan teoksen yhden ihmisen, satunnaisen ohikulkijan sisäisestä elämästä. Myös ulkoisesta. Ehkä tämä on se kirja.”

Liukkosen kaltainen hahmo kritisoi omia kirjojaan turhautuneena. Tekstissä on myös synkkiä enteitä siitä, että tekijä kaipaa kuoleman tuomaa helpotusta. Siksi tätä kirjaa lukee liiaksi kyynisyyteen synkistyneen tekijän hyvästijättönä. Ilman tekijän kuolemaa sen olisi ehkä lukenut taidokkaana mielen järkkymisen kuvauksena.

Liukkonen oli kirjailijana tavattoman vaativa, jopa armoton itselleen. Hänelle ei riittänyt mikään puolinainen.

”Hänen ajatuksensa, oikeastaan koko hänen sisäinen elämänsä oli jotenkin puolitiessä, näin hän ajatteli; yksi suuri puolipiste. Hän ei ollut edes pettynyt vaan keskeneräisesti pettynyt. Ja pettynyt siis oman pettymyksensä puolinaisuuteen.”

Liukkosen tavoitteena oli epätoivoinen pyrkimys kuvata täydellisesti hahmojaan ja maailmaa. Tämä oli mahdotonta jopa hänen noin tuhat sivuisissa mestarillisissa jättiromaaneissa.

”Vaikka kuinka katselisimme taaksepäin, emme pääse todelliseen alkuun asti; ja sijoittuipa esipuheemme taivaaseen tai maan päälle, siihen mahtuisi vain murto-osa kaikesta siitä edeltävästä totuudesta, josta tarina lähtee liikkeelle.”

Vierastilan yhtenä päähahmona on Ren Dawn, joka nimenä saattaa viitata etelä-korealaiseen saman nimiseen muusikkoon. Häntä tarkkailee Tel, joka ilmeisesti on itse kirjailijaminä.

”Minä katselin parkkipaikalla, punaisen auton takaa, kuinka Ren poistui putkasta säikehtivään aamuun kuin valosta erkaantunut rikkinäinen palanen. Seurasin Reniä hänen laahustaessaan valon halki, tutisevana, säyseänä… ja seuraisin häntä vastaisuudessakin, varjona, aina taustalla, valppaana.”

Tämä on tietysti perusasetelma kirjailijalle – hän tarkkailee koko ajan luomiaan hahmoja.

Maailman paradoksaalisuus oli ominaista Miki Liukkosen elämän asenteelle. Hän pyrki sanoillaan saamaan maailman kuvaukselleen järjestystä. Mutta asioiden moninaisuus ja aikajatkumokentän tuomat vaikeudet tekivät siitä epäjärjestyksen temmellyskentän.

”Ajatellaan, että maailmassa on järjestys, se on ainutlaatuinen, mutta lopulta suht yksinkertainen deterministinen, ruudukoihin jaettavissa oleva aikajatkumokenttä. Hyvä on. Laitat laudalle (kuin shakkinappulan shakkilaudalle) ihmisen omine arvaamattomuuksineen, oikkuineen, päähänpistoineen, tunteineen ja tuoksuineen ja vaivoineen ja karvanhaituvineen ja trisomioineen, ja determinismiin syntyy särö. Ennustettavasta tulee äkkiä järjetön tahtojen temmellyskenttä.”

Liukkonen kirjoitti paljon ihmisten persoonallisuuksien moniulotteisuudesta. Digitaalisuuden tuomat someilmiöt moninaistivat ihmisten mahdollisuudet persoonallisuuksien kirjon esilletuomiseen.

Yksi teema Liukkosella olikin: ”Ei se, että teeskentelee olevansa joku toinen vaan että teeskentelee olevansa oma itsensä.”(Elämä: esipuhe)

Miki Liukkosen kuolema aiheutti valtavan mielenkiinnon häneen ja kirjoihinsa. Enteellisesti hän kirjoitti: ”Yleensä vain asioita menettämällä saa tietää niiden arvon.”

Iida Turpeinen: Elolliset

Kirjasäätiön sivuilla:

”Olen aina ollut pöytälaatikkokirjoittaja, mutta päämäärätietoiseen kaunokirjalliseen työhön ryhdyin tehdessäni kirjallisuustieteen väitöskirjaani. Tutkimusteksti on säädeltyä, joten kaipasin rinnalle vapaampaa ilmaisua. Kirjoitin kirjaa seitsemän vuotta. Siitä tuli oma tilani töiden, lapsiperhearjen ja koronankin keskellä.”

”Romaanin aihe löytyi luonnontieteen maailmasta. Kun valitsin opiskelualaa, häilyin maantieteen ja kirjallisuustieteen välillä. Luonnontieteet pysyivät harrastuksena. Luen jatkuvasti alan populaaria tietokirjallisuutta ja osallistun seuraajana somessa kaikkiin mahdollisiin biologien keskusteluryhmiin.”

”Löysin stellerinmerilehmän Luonnontieteellisen museon luustokokoelmasta. Tarina lähti elämään, kun tajusin lajin 1700-luvulla kadonneen sukupuuttoon vain 27 vuotta löytymisensä jälkeen. Sijoitin tarinan kolmelle vuosisadalle. Käytin hahmojen esikuvina mahdollisuuksien mukaan todellisia henkilöitä. Näitä ihmisiä yhdistää stellerinmerilehmä.”

Esikoiskirjailija Iida Turpeinen on löytänyt hienon aiheen teokselleeen. Stellerinmerilehmästä on säilynyt vain muutama luuranko, ja yksi niistä on Helsingissä.

Romaani alkaa 1700-luvun loppupuolelta, kun luonnontutkija ja teologi Georg Wilhelm Steller retkikuntineen yrittää matkustaa Aasiasta Amerikkaan. He haaksirikkoutuvat rannikolle, jossa he pyydystävät merilehmiä ravinnokseen. Pelastumisen jälkeen ei kestänyt kolmeakymmentä vuottakaan, kun stellerinmerilehmä oli tapettu sukupuuttoon maapallolta.

Tarinan yhtenä paikkana on Alaska, joka sekin on oiva löytö. Sieltä löytyvät yhteydet Suomeen muun muassa Uno Cygnaeuksen kautta. Suomen koulujärjestelmän isä toimi siellä suomalaisen yhdyskunnan opettajana. Hänestä romaanin Tanssiva pappi kirjoittanut Erik Wahlström ylsi vuonna 2004 ehdolle Finlandia-palkinnon saajaksi.

Turpeisen kirjassa on vähän samaa kuin Olli Jalosen palkitussa Taivaanpallo-romaanissa. Jalonen kuvaa 1600-luvun lopulla muuttuvaa käsitystämme maailmasta ja kristinuskon kyseenalaistamista. Turpeisella keskiössä ovat luonnontieteellisten löytöjen murros ja alkava eläinlajien katoaminen.

Mielenkiintoista on myös miten Turpeinen ottaa sivutarinassaan mukaan lintujen tarkkailijat ja munien kerääjät. He aikanaan keräsivät luonnontieteellisistä syistä lintujen munia, kunnes se kiellettiin eivätkä luonnontieteelliset museot enää vastaanottaneet munia. Vieläkin linnun munien kansainvälinen salakauppa on melko merkittävää.

Turpeinen tuo yhdeksi hahmoksi mukaan hieman yllättävän asian. Kun professori von Nordman alkoi etsiä piirtäjää, piirustusmestari Magnus von Wright suositteli hänelle naispiirtäjää Hilda Olsonia. Tämän mukaan tulo laajentaa kirjaan myös tuon ajan naiskuvan. Luonnontutkijoiden apuna toimi tuohon aikaan pääasiassa vain miespiirtäjiä.

Turpeinen on kirjoittanut kaunokirjallisen kiehtovan tarinan maapallon lajikadon alkuvaiheesta. Hän kuljettaa tarinaa kolmen vuosisadan läpi. Lopputeksteissään hän omistaa kirjan kaikille niille eläinlajeille, jotka ovat kadonneet maapallolta vain tämän kirjan kirjoittamisen aikana. Lajilista on surullisen pitkä.

”Tämän romaanin kirjoittaminen kasvatti ymmärrystäni ihmiseen. Kun tein tutkimusmatkaa sukupuuton kulttuurihistoriaan, en syytellyt vaan yritin ymmärtää. Vielä 1800-luvulla väiteltiin siitä, voisiko stellerinmerilehmän sukupuutto johtua ihmisen toiminnasta. Minä pohdin, mikä kulttuurissamme johtaa siihen, että näin on tapahtunut ja tapahtuu yhä uudelleen. Toivon, että tämä kirja loisi tilan, jossa lukija voi pysähtyä luontokadon ja sen herättämien tunteiden äärelle.”