Suomalaisen maiseman ylistyslaulaja

Milla Peltosen elämäkerta Einari Vuorelasta Yli honkain korpirastas on upea kirja tärkeästä runoilijasta. Se kuvaa, kuinka Keuruun korpitrubaduuri puski sisukkaasti itsensä läpi modernistien kritiikkimyrskyn. Peltonen on tehnyt ison tutkimus- ja kirjoitustyön Einari Vuorelasta. Hän on käynyt läpi Vuorelan runoja ja proosaa. Laajasti aikalaiskritiikkejä esitellessään Peltonen osoittaa, että Vuorela sai myös paljon ylistystä.

Suomalaiskansallisen laulurunouden jatkaja Einari Vuorela saattoi joutua kohtuuttoman ajan kolhimaksi. Hän kirjoitti loppusoinnullisia luontorunoja aikana, jolloin modernismi runnoi kohti vapaasti rytmittyviä runoja. Vuorela jatkoi ylväästi pitkää Aleksis Kivestä ja Eino Leinosta kumpuavaa runoutta.

Peltosen mukaan varhaisimmassa tuotannossa Vuorela kirjoitti myös vapaamittaista runoa. Tämä oli Peltosen mukaan suomenkielisessä runoudessa 1910-luvun lopussa ja vielä 20-luvun alussakin tosi harvinaista ja oudoksutti monia aikalaiskriitikoitakin.

”Mittaan sidottu runomuoto oli se, missä hän ennen myöhäiskauttaan pääosin pitäytyi. Vuorela kääntyi läheisen ystävänsä Uuno Kailaan kanssa sidotun runomitan kannalle 20-luvun puolimaissa”, Peltonen kertoo.

Isänmaallisuuden nousu

Maakylien laulajana tunnetulla Vuorelalla oli houkutus tilaustöinä kirjoittaa pohjalaismiehiin vetoavaa isänmaallista runoutta ja samaan aikaan lumoutuneesti kuvata keskisuomalaisen luonnon kauneutta. Tietty hurmoshenkisyys suuntautui tunteiden suuntaan ehkä enemmän kuin älyllisyyteen, joka liitettiin tyylillisesti Aaro Hellaakoskeen. Peltonen tekee mielenkiintoisia vertauksia Aaro Hellaakosken ja Vuorelan välillä. Hellaakoski läheni panteismia, ja häntä pidettiin syvällisempänä ja älykkäämpänä kuin Vuorelaa. Suomen kriisivuosien myrskyissä Vuorelan runot upposivat valkoisten joukkoihin.

Pois alta!

Myrsky lakaisee.

Pois alta!

Rajuilma ruhjoo.

Se lakaisee vuosisataisen saastan.

Se särkee vuosituhansien kahleet.

Suomalaisen silmästä viha säkenöi.

Suomalaisen sanasta kalskahtaa teräs.

Suomalaisen käytöksestä kuvastuu käsky:

Pakene saastainen suku!

Pakene idän raakalais-rutto!

( Runo”Huhtikuun myrsky”)

Tämä ensi kerran Vaasassa 5.4.1918 julkaistu Huhtikuun myrsky voisi löytää vastakaikua nykypäivän suomalaisissa isänmaallisissa.

Vaikenija vai kantaaottava?

Vuorelalla oli vaikea asema, koska ”luontohaaveilijana” hänet leimattiin vaikenijaksi.

”Erno Paasilinna erehtyi pitämään Vuorelaa – jonka luonnonrunoutta hän kyllä suuresti arvosti – yksinomaan vaikenijana ja jopa ”suurena vaikenijana” - runoilija-esteettinä omassa yksityismaailmassaan, vailla yhteiskunnallista vastaanotinta”, Peltonen kirjoittaa.

Vuorela otti selvän kannan heti sisällissodan ensimmäisenä päivänä. Peltonen löysi arkistoluonnoksista tiedon, että Vapaustaisteluun on kirjoitettu heti Tammisunnuntain iltana eli sodan ensimmäisenä päivänä. Runon ensimmäisestä säkeistöstä on SKS:n kirjallisuusarkistossa tallessa luonnos päiväyksellä Kirjoitettu Tammisunnuntai-iltana 1918.

Taas Poutun poikia matkass’ on.

Taas nuijalla iskee Ilkka.

Taas Pohjan poikien partion

On nostanut huovin pilkka.

Taas ryntää pirteistä piinattu suku

Ja leegio, leegio on sen luku,

Nyt Suomen Leijona rynnistää,

Tuliharja, hurja kuin tuulispää!

(Runo ”Vapaustaisteluun”)

Milla Peltosen kirja houkuttaa lukijaa ajattelemaan Einarin Vuorelan runoutta pakenemisen ja vaikenemisen sijaan niin, että ihminen näkee itsensä luonnon jatkumossa osana luontoa. Siten Vuorela asettuukin siihen arvokkaaseen kirjailijoiden jatkumoon, jossa ihminen nähdään tärkeänä luonnon vaalijana.

Peltonen kuvaa kuinka julkaisematon novelli Ylämaan pappi (alkujaan Sielunpaimen) oli poikkeuksellinen yhteiskunnallisuutensa ja ”luokkatietoisuutensa” vuoksi. Ne eivät Vuorelan teksteissä yleensä olleet keskiössä.

”Yhteiskunnallisuutta voidaan nähdä esimerkiksi esikoiskokoelman sotarunoissa ja Kevätlaulussa maakylästä. Novelli Ylämaan pappi rakentuu oikeastaan kokonaan yhteiskunnallisen havainnoinnin ja pohdinnan varaan”, kirjoittaa Peltonen.

Vuoden 1932 keväällä ilmestyi Kaukainen tuuli. Tämäkin Vuorelan runo on kuin nykyistä maailmanmenoa kuvaava. Siinä Vuorela kirjoitti:

Rakastan tähkivää peltoa, miestä

joka vakoa astuu, kiurua,

joka kylväjän iloksi lauluja kaiuttaa.

Nyt ovat keihäslaihoja kansojen pellot,

teräskotkia ilmojen kiurut

sydänten kammiot räjähdysaineita täynnä -

maailma piikkiaitojen luvattu maa

( ”Kaukainen tuuli ” 1932)

”Vihan ja sodan ilmapiiri uhkaa näin tunkeutua rauhallisimpaankin maalaiskylään ja ihmisten sydämiin asti. Nyt ne pistävät silmään ennen kaikkea runossa Ajan merkki, sen ensimmäisessä säkeistössä lyyrinen minä vertautuu pieneen puroon ja pajupensaaseen tulvan alla. Aiemmin turvalliseksi koettu ympäristö näyttäytyy runon puhujalle nyt uhkaavana ja päällevyöryvänä. Toisessa säkeistössä uhkaavuus lisääntyy”, Peltonen kirjoittaa. Hän arvioi, että ”se tuntuisi kytkeytyvän maailmanpoliittiseen tilanteeseen, joka pulavuosien väistyttyä enteilee nyt vihaa, taistoa ja tuhoa”:

Katson itään, katson lännen puoleen – tuhon merkki elon

poskipäillä kiiltää.

Kasvaa ohdaketta pellot, tuuli vihaa henkii, taiston

hätärumpu pauhaa.

Ihmisyyden kaunis kasvi taittuu, peitsi rauhan

palmun poikki viiltää.

(Runo ”Ajan merkki”)

Keuruun luonnon ylistäjä

Milla Peltonen kirjoittaa, että Tuomas Anhavan ajatuksen mukaisesti ”Vuorelan runoissa on jonkinlaista alkukantaista yhtymistä ja sielunvaellusta: kaikkeen, mihin lyyrisen minän mieli luonnossa kiintyy, hänen sielunsa myös hetkeksi siirtyy”. Peltosen mukaan Maisema kotiseudultani -runoa on yleensä luettu tekijän kuvauksena kotiseudustaan, Keuruun Jukojärvestä.

Suurta suota, järven jäätä,

koleata korvenlaitaa,

taivas pieni taloin yllä,

kitumaja, kiviaitaa,

jylhä ranta, jyrkkä vuori,

harmaa pirtti, harmaa aita,

kotihaassa koivu nuori,

etähällä erämaita.

(Runo ”Maisema kotiseudultani”, ensimmäinen säkeistö)

Peltosen kirjoittaman teoksen, Yli honkain korpirastas, nimi juoontuu siitä, että korpirastas oli Vuorelan tunnuslintu, joka oli mukana alusta asti ja esiintyi monessa teoksessa”, Peltonen kertoo.

Soi laulu ihmeellinen yksinään,

ja metsän sielu vaiti kuuntelee.

Kuin pyhittäen laajan salomaan

soi sävel unohtunut helmaan yön.

Oi lintu, uneksija korpien!

(Runo ”Soi laulu hiljaa”)

Aikalaiskirjailija Uuno Kailas luonnehti Vuorelaa Eino Leinon parhaiden lyyrillisten ominaisuuksien perilliseksi – ei kuitenkaan Helkavirsien Eino Leinon, balladirunoilijan, vaan laulaja Eino Leinon.

”Vuorela on sittenkin keuruulaisten maisemien ja suomalaisten elämäntuntojen runoilija – vaikka tietysti todellinen tunne runoilijalla avartuu yleisinhimilliseksi”, Kailas kirjoittaa

Vuorelaa voisi pitää myös Suomen kaupungistumisen ja maaseudun arvojen kuvaajana. Yhtenä esimerkkinä on Peltosen nostama romaani Kahden ladun poikki. Siinä Vuorela kuvaa huolta siitä, kuinka mittavat hakkuut ja tukkikaupat ovat viittauksia modernisoituvaan maailmaan ja puuteollisuuden voimakkaaseen nousuun. Ehkä Vuorelan tuotannosta ei aikanaan osattu lukea sitä yhteiskunnallisuuden kirjoa, joka nyt luettuna tuntuu selvältä. Usko metsäteollisuuden nousun hyvyyteen ja kaupungistumiseen saattoi hämärtää aikalaiskriitikoiden arvioita.

Romaanissa Kahden ladun poikki Vuorela kirjoitti ajatuksiaan myös naisten roolimallista ahtaassa sosiaalisessa yhteisössä. Peltosen mukaan ”Annan hahmossa tematisoituu, kuten aiemmin Kevätlaulussa maakylästä, naisen ahdas sosiaalinen asema 1900-luvun alun Suomessa”, ja sitä Peltonen tulkitsee Vuorelan tietoisestikin kyseenalaistavan.

Vaikka Vuorelaa aikalaiskritiikeissä ylistettiin, hän joutui kokemaan välillä tylyäkin kritiikkiä. Hänen suomalaisuuden perikuvan ylistys ei istunut ongelmitta ajan henkeen ja muiden kirjailijoiden kuvauksiin 1920-luvun modernista ja paheellisestakin elämästä.

30-luvun voimaa uhkuva käyttörunous

Vuosikymmenen alkupuolella 20-luvun tulenkantajat olivat vielä voimissaan. Siitä huolimatta Vuorelan vuonna 1933 ilmestynyt Korpirastas oli arvostelumenestys. Nationalistinen IKL nousi aktiiviseksi ja Vuorelakin sai pyyntöjä ajan hengen mukaisista käyttörunoista. Pohjatuuli-lehti julkaisi 1.4. 1934 Vuorelan mahtipontisen runon Isänmaa. Ote siitä voi ikävällä tavalla sopia myös nykyaikaan:

Isänmaa, jokainen meistä kuulee kutsun – rajalle!

Haarniska petoksen

älköön sopiko enää koskaan ylle suomalaisten miesten.

Emme ole orjia enää. Meitä ei kohtele piesten

Iivana Hirmuinen!

(Runo ”Isänmaa”)

Käyttörunot olivat jossain määrin Vuorelalle myös tapa tienata elantoaan. Vuoden 1942 taisteluihin liittyy runo Isänmaan kevätlaulu. Se julkaistiin Virtain, Ähtärin, Alavuuden ja Töysän Sanomissa 26.6. 1942. Runon viimeisessä säkeistössä Vuorela kirjoittaa:

Syöstiin julma vihollinen

miekan iskuin rajan taa.

Puhdas on nyt pohjan kulma,

pelastettu isänmaa.

Päättyy pohjantähden alla

vainon uhka ikuinen.

Suomen sinitaivahalla

liehuu lippu vapauden.

(Runo ”Isänmaan kevätlaulu”, viimeinen säkeistö)

Seestynyt joutsenlaulu

Einari Vuorelan myöhäiskauden runoissa on seestynyttä kauneutta ja rauhan kaipuuta. Loppuriimitysten sijaan ne soivat rytmisen kauniisti. Vapaamittaisissa runoissa on aforismimaista filosofointia elämästä ja ihmisen vanhenemisesta – luopumisesta.

ILMA ja vesi

eivät maksa mitään.

Ja hiljaisuutta saa rahatta ja hinnatta.

Hihkumisen jälkeen

alkavat itkun käräjät,

ja melun sisällä

ei ole onnella asuntoa.

(Runo ”Ilma ja vesi”)

JÄTÄ melu,

mene vuorille

ja järvien rannoille.

Hengitä hiljaisuutta,

käytä ravinnoksesi

yksinäisyyttä.

Anna hyvyyden nousta

oraalle.

(Runo ”Jätä melu”)

”Joulumarkkinoille vuonna 1971 tullut Kiurun portaat jatkoi vapaamuotoisten runojen linjaa, joskin vielä aiempaa enemmän pelkistäen”, Peltonen kirjoittaa. Hän luonnehtii, että niissä ilmaisu supistuu välillä jopa luettelomaiseksi, kuten yksityisessä, pysähtyneessä tuokiokuvassa Tie, yksinäisyys:

TIE,

yksinäisyys,

harmaa taivas,

alastomat puut,

sänkipellot.

Tuulen valitus

ontoissa hongissa.

(Runo ”Tie, yksinäisyys”)

Einari Vuorelan elämässä ja kirjallisessa tuotannossa on tiivistynyt Suomen itsenäisyyden alkuvaikeudet ja sodan tuskien jälkeinen uudelleen rakentamisen aika.

Yksittäisten runojen sijaan Vuorelan tuotantoa tuleekin arvioida hänen kirjailijaroolinsa kautta. Silloin nähdään, että Vuorela ei asettanut tai asemoinut itseään ihmisten eri yhteiskuntaluokkien väliseen kiistaan. Hän oli tuotannossaan aina luonnon puolella. Tässäkin mielessä Milla Peltosen teos Vuorelasta on merkittävä.

Kirjailija Milla Peltonen, kuva Emil Bobyrev.