Miehenä eläminen asettuu monella tavalla välitilaan Hanna Weseliuksen kirjassa Sateenkaariportaat. Alussa lukija viedään sateenkaarivärein maalattujen portaiden äärelle, mutta pian vastaiskijät maalaavat ne mustavalkoisin värein. Väripaletilla paikkaansa etsivän päähenkilön elämä asettuu väreillä merkittyjen suvaitsevaisuuden ja suvaitsemattomuuden välille.

Weseliuksen tarinan mies, Egon, on monella tavalla välitilassa. Hän on äitinsä kautta kiinni menneisyydessä ja poikansa kautta tulevaisuuden muutoksissa. Omassa elämässään Egon ei löydä paikkaansa tai rakkautta, johon kiinnittyä. Henkilökohtaiseen elämään yhdistyvät Suomi-neidon itsenäistymisen tuskat ja oman elämisen muotojen etsiminen. Evakkous kertoo Weseliuksen kirjassa myös vieraana elämisestä muiden keskellä. Vieraus onkin yksi kirjasta nouseva teema.

Sivistyneellä Egonilla on vaikeuksia suhteissaan naissukupuoleen. Hän on hämmentynyt ajan muutoksista eikä osaa asettua sateenkaarimaisen värikkääseen maailmaan. Hän ajattelee, kateutta tuntien, kuinka ainoa julkisuudessa kieltään näyttänyt on Kiss-yhtyeen laulusolisti Gene Simmons, joka on ollut yhdynnässä omien sanojensa mukaan 4800 naisen kanssa.

Valokuvausta opettava Hanna Weselius toki tietää, että kuuluisin ”kielivalokuva” on vuonna 1951 Albert Einsteinista tämän 72-vuotissyntymäpäivänä otettu. Siitä tuli suosittu kuva t-paitoihin ja mainoksiin. Kun Weselius mainitsee Simmonsin kuvan, se kertoo enemmän Egonin suhtautumisesta naisiin kuin valokuvakielen historiasta.

Poseeraus katseelle

Kirjassa on paljon katseen kohteina olemista. Tarinassa vilahtelee asetelmia, joissa ihmiset poseeraavat kameralle, ja Weselius pohtii kuinka epäaitoja valokuvausten tilanteet ovatkaan. Egoniakin Weselius kuvaa heti alussa peilin kautta.

”Egon on yksi Helsingin noin 650000 asukkaasta. Juuri nyt hän seisoo kokovartalopeilin edessä kotonaan, naurettavan keskiluokkaisessa kaupunkiasunnossa jossa on paljon kirjoja, vinyylilevyjä, jalkalamppuja ja itämaisia mattoja, joiden todellista alkuperää tai tuotanto-olosuhteita Egon ei missään tapauksessa halua tietää.”

Peilikuvan lisäksi Weselius määrittelee heti päähenkilönsä keskiluokkaiseksi kirjojen ja musiikin ystäväksi. Kun kirjan alussa lukija odottaa seuraavansa vastakkainasettelua suvaitsevaisuutta haluavien ja sitä vastustavien välillä, melko pian ilmenee, että kohde onkin kantaa ottamaton ihminen. Egon on joko haluton tai kykenemätön valitsemaan puoltaan. Hanna Weseliuksen kirja herättää sormea heristämättä ajattelemaan, etteivät vastakohdat sinänsä ole se kohde, johon pitää kiinnittää huomiota. Tärkeämpää on havaita se joukko, joka ei tee mitään.

Egonin äidin evakkomenneisyys laittaa ajattelemaan, että sama huoli ”välitilaihmisistä” koskee myös suhtautumista maahanmuuttajiin.

”…tässä kaupungissa (Helsingissä) asuu yhdeksänkymmentätuhatta ulkomailla syntynyttä ihmistä, joita nuo luovutetuilla alueilla syntyneet ihmiset vihaavat, jos vihaavat, vain siksi että ovat itse samanlaisia.”

Vastakkainasettelun nykyaika

Nykyaika on hyvin erilainen kuin Egonin lapsuudessa ja hänen äitinsä menneisyydessä. He olivat yhdessä katsomassa, kun Chilen pakolaisia saapui Helsinki–Vantaan lentokentälle talvisena maanantaina vuonna 1973. Silloin heidät otettiin riemumielin vastaan. Muutoksen yhdeksi merkiksi Weselius kirjaa vuoden 2000 ja esimerkkinä Unkarin.

”Vuonna 2000, huomaa vuosi, Viktor Orbán erotti puolueensa Fidészin Liberaalista internationaalista, jonka varapuheenjohtajanakin hän oli itse aikaisemmin toiminut. Sittemmin hän julisti Unkarin illiberaaliksi valtioksi, tiedät kyllä, ja nyttemmin maassa on ryhdytty kirjoittamaan uutta vaihtoehtoista kansallista esihistoriaa ja perustettu kielistrategian instituutti, joka on suoraan pääministerin hallinnassa ja jonka tutkimukset todistavat, että suomi ja unkari eivät olekaan sukulaiskieliä, vaan koko fennougrilaisuuden idean takana on salaliitto, oikeasti unkarin kieli periytyy hunneilta, ja itse asiassa Jeesuskin oli loppujen lopuksi parthialainen eli ei suinkaan juutalainen vaan sumerilaisten jälkeläinen eli itse asiassa unkarilainen. Terve menoa ja hyvää matkaa! Viktor on muuten syntynyt samana vuonna kuin sinä.”

Weseliuksen kirja tuo kielenkin tasolla mieleen kaksi kirjailijaa, jotka hän myös mainitsee tekstissä: Malcom Lowryn ja W.G. Sebaldin. Egon on humalikko kuten Lowryn Tulivuoren juurella -kirjan päähenkilö. Mutta humaluus ei ole ainoa yhdistävä tekijä. Olennaista on myös Egonin kyvyttömyys tehdä päätöksiä. Hän ajelehtii elämässään huomaamatta piileviä uhkia.

Sebaldiin teksti yhdistyy kielen tasolla. Weseliuksen tapa kuvata varsinkin kirjan loppupuolella Egonin havaintoja ja elämää on lähellä Sebaldin kerrontatapaa.

”…ja sitten se taas nousee ja ponnistaa taivaalle ja ylittää Juutinrauman sillan, jonka molemmilla puolilla henkilöautot kellahtelevat kaduille ja näyteikkunat helähtelevät rikki, ja sitten se tarttuu pienenpieneen nopeaan varjoon, jonka muuan kotimatkallaan oleva vanha ankerias on heittänyt valtameren hopeiseen pintaan, ja kiitää varjoa seuraten yli vedessä uiskentelevien itsenäisten vihreiden Irlannin saarten kohti Pohjois-Atlanttia ja Amerikkaa, jossa punaposkiset presidentit yömyssyissään ovat koko yön kehitelleet unissaan uusia strategioita ja nyt he ovat nousseet kingsize-sänkyjensä laidalle istumaan ja heiluttelevat varpaitaan. Etelässä se käy puhaltamassa voimaa liekkeihin, joissa palavat sademetsän kaakaopuut, ananaspuut ja kumipuut, mistelit, orkideat ja kärsimyskukat, liekkeihin, joissa palavat kuusikymmenmetriset, viisi metriä leveät pylväspuut ja niiden mahtavat maanpäälliset lankkujuuret.”

Pitkässä lainauksessa on samankaltaista ympäri maailmaa kulkevaa ja ihmisiä toisiinsa yhdistävää säiemäisyyttä, joka on Sebaldin kirjoissa ominaista.