Paula Nivukoski on kirjoittanut vaikuttavan selviytymistarinan vahvasta naisesta. Mainingin varjo -kirjassa Evalina tempaisee itsensä irti ahdistavasta pappilasta ja ajautuu luodolle kalastaja Andersin puolisoksi. Nivukosken kieli on herkkävireisen tarkkaa kuvausta menneen ajan pappilasta ja elämisestä karulla luodolla.

Nivukosken ensimmäisessä romaanissa Nopeasti piirretyt pilvet oli voimakas nainen päähenkilönä. Uusin kirjakin kertoo naisen voimasta ja kyvystä selvitä.

Toisen kirjansa julkaisseelle Paula Nivukoskelle ennustan laajenevaa lukijakuntaa. Hän on kirjailijana ilmiselvästi samankaltainen kuin Minna Rytisalo, Anni Kytömäki ja Emmi Itäranta. Näitä kirjailijoita ei yhdistä niinkään se, että heidän tarinoissaan usein päähenkilönä on vahva nainen. Olennaista on heidän kielellinen kauneutensa ja herkkyytensä. Tarinaa ei maalata suurella pensselillä, vaan lukija saa aavistaa pienistä havainnoista ja sanoista tarinan käänteet.

Mainingin varjo -kirjassa Nivukoski kertoo 1900-luvun alun elämästä Kokkolan edustalla olevalla ulkoluodolla. Pappisisän ankaran kasvatuksen alla varttunut Evalina kaipaa toisenlaista elämää, rakkautta ja vapautta. Rakkautta hän ei tunnu saavan kotonaan isältään eikä edes äidiltään. Evalinalle tärkeitä ovat sisko Sofia ja keittiöpiika Maria.

Nivukoski vuorottelee kerronnassaan kahta aikatasoa – luodolla olemista Andersin kanssa ja Evalinan kotielämää. Lukija asettuu aluksi seuraamaan luodolle muuttavan pariskunnan elämää. Kirjeissään ja takaumissa Evalina muistelee kotiaan ja ankaraa isäänsä. Vaikka lukijalle on selvää, että nämä kaksi aikatasoa ovat oikeasti Evalinan elämää, silti rakenne tarjoaa toisen kutkuttavan ajatusleikin. Mitä, jos Evalina kuvitteleekin ja haaveilee siitä, että tempaisisi itsensä irti kotoaan ja kokisi suuren rakkauden. Nivukosken paljon käyttämä konditionaalikin antaa siihen vähän viitteitä.

Luodolla eläminen on rankkaa vaikka kalastaja Anders on osaava mies. Rakkaus heidän välillään on kaunista ja syvää. Mutta kylmyys tunkee seinien ja ikkunoiden raoista, Nivukoski kirjoittaa:

”Tuli hiipui hitaasti, sade kohisi ikkunaan ja ainut lämpö kätkeytyi Evalinan kyyneliin, jotka valuivat pitkin poskia ja putosivat Andersin rinnalle.

Evalina kauhoi lunta kattilaan. Juomavedeksi siitä sulisi vain muutama pisara. Niin kai oli elämän laita aina. Unelmat olivat niin pehmeitä, että pursuivat kämmeniltä ja todeksi käydessään jättivät jälkeensä vain pienen tilkan kylmyyttä.”

Vähitellen Evalinan ja Andersin elämään alkaa väistämättä tulla tummia sävyjä. Tässä tarinan kehittelyssä Nivuskoski osoittaa taitonsa. Hän kirjoittaa herkän vähäeleisesti kuinka Evalina näkee yksinäisen lokin lentävän taivaalla.

Kihlautumiskohtauksessa Anders ja Evalina laittavat kaarnaveneeseen pienen tulen ja työntävät sen aaltoihin. Hetken kuluttua se kaatuu ja tuli sammuu. Lukijana nautin siitä, että herkän mutta myös vahvan Evalinan sanat ja havainnot tuntuivat istuvan niin hyvin hänestä kuvittelemaani persoonaan.

Lukijalla voi käydä mielessä Ulla-Lena Lundbergin Is/Jää tai Sally Salmisen Katrina. Niissä kirjoissa on kuitenkin päähenkilön lisäksi yhteisö, johon tekijät ovat voineet kirjoittaa jännitteitä ja juonen tapahtumia. Nivukoski on riisunut luodon paljaaksi muista, siellä ei ole kuin yksin Andersia odottava Evalina.

Tämä asettaa kerronnalle kovia vaatimuksia. Mutta ihmeellisen rikkaasti Nivukoski osaa poimia ympäristöstä monella tavalla tärkeitä havaintoja. Rakkauden tunnetilaan hän kehittää vertauksen kalaverkoista, joita Anders parsii ehjäksi.

”Verkossa ei ollut kyse nyöristä, ei tilasta ja materiasta vaan tyhjyydestä niiden välillä. Ehkä rakkaudessa oli samoin. Yhtä lailla merkitsi se tila, jonka toiselle antaa, siihen oli helppo kiinnittyä.”

Evalina joutuu luodolla odottamaan kalastajamiestään pelko mielessään. Myrsky on jatkuva uhka molemmille. Vaikka rakkautta luodolla riittää ja meri antaa ravinnon, silti Evalinan mielessä kytee pelko, että ”niin kovin nopeasti hän oli unohtunut hetkeen, jollaista ei voinut olla olemassakaan. Suloiseen ajantaskuun, jossa kukaan ei tiennyt missä hän oli.”